Kalusteala kaipaa uusia tekijöitä

Tapio Anttila
muotoilija, sisustusarkkitehti

Muistan kuulleeni joskus aikoinaan sanonnan ”Suomalainen suunnittelee, ruotsalainen valmistaa ja tanskalainen myy.” Pitääköhän se vielä paikkaansa kalustealalla?

Jos vertailemme naapureitamme – sitähän teemme turhankin usein – Ruotsia ja Tanskaa uusien muotoilubrändien määrässä, jäämme kirkkaasti jälkeen. Miksi sitten näin? Onhan maamme koulutuksen taso kansainvälisesti tunnustettua, meillä löytyy puusepänteollisuutta ja insinööriosaamista sekä teknologiamme on maailman huipputasoa. Puutakin on metsissä niin paljon, ettei sitä kaikkea ehditä keräämään talteen. Myös muotoilumme maineikas historia herättää edelleen huomiota maailmalla. Edellä mainitut faktat ovat kyllä totta, mutta ne eivät vain riitä.

Muotoilijana koen suurimmaksi ongelmaksi sen, että uusia valmistavia tai markkinoivia yrityksiä ei yksinkertaisesti perusteta tarpeeksi, eivätkä vanhat valmistajat riitä kasvavalle muotoilijajoukolle. Tämä koskettaa erityisesti nuorempia, jotka eivät pääse kunnolla alalle, kun kokemusta ei pääse karttumaan. Muotoilijaksi kun ei opi kuin tekemällä – ja toisinaan myös epäonnistumalla. Muotoilu ei ole pelkkää itseilmaisua. Se on monialaista työtä, jossa on ymmärrettävä jotain niin valmistustekniikoista ja materiaaleista kuin markkinoinnista, konseptoinnista, tuotteistuksesta ja brändäyksestäkin sekä erityisesti asiakastarpeista ja käyttäjistä. Paikkoja, joissa näitä taitoja pääsisi harjoittelemaan, ei ole paljon.Nosto_TAnttila_NOSTO_400x400_1

Miksi sitten uusia suuremman volyymin valmistajayrityksiä ei perusteta? Osasyynä ainakin huonekalualalla on yleinen kannattavuusongelma. Toisaalta kaikki haluavat olla ennemmin muotoilijoita, asiantuntijoita tai tutkijoita kuin taloudellisia riskejä kantavia valmistajia. ”Jos alat huonekaluvalmistajaksi, sinun täytyy olla joko hullu tai olet perinyt yrityksen”, on yleinen huonekalualan vitsi. Nuoremmat muotoilijat ratkaisevat työllistymisongelman perustamalla pieniä omavalmisteisia brändejä. Resurssit maailman valloitukseen ovat usein rajalliset ja pienet sarjakoot pitävät hinnat kalliina. Muotoilijalle myynti ja markkinointi ovat haasteellisia, sillä koulutus tähtää enemmän teknisten ja visuaalisten asioiden hallintaan.

Ennen tehtailla oli oma tuotanto, jolloin tuotekehitys tehtiin saman katon alla. Nykyajan trendinä on ollut ulkoistaminen ja siten myös tuotekehitys on siirtynyt alihankkijoille. Taloutemme notkahdukset ja halpatuonti ovat poistaneet markkinoilta paljon hyviä tekijöitä ja työt ovat jakautuneet muutaman alihankkijan kesken. Jos jaottelemme heidät vielä materiaalien ja tekniikoiden mukaan, huomaamme yllättäen, että joillain sektoreilla on vain ihan muutamia toimijoita. Esimerkiksi viilutaivutteissa, jotka ovat olleet muotoilumme ja valmistuksemme ydinaluetta, on tällä hetkellä jäljellä enää vain kolme tekijää. Muotoilu ja etenkin uusi muotokieli käyvät käsi kädessä valmistustekniikoiden kehityksen kanssa. Nyt käy helposti niin, että muutamalla alihankkijalla on tilauskirjat täynnä, jolloin uusien asioiden kokeilemista ei koeta kannattavaksi, kun tekemistä on muutenkin. Tällöin suunnittelijan ja valmistajan välistä vuoropuhelua sekä paikkaa tuotekehitykselle ei ole. Tämä on merkittävä ongelma, joka estää usein uusien hyvienkin ideoiden tuotteistamisen ja markkinoille tulon, kun tekijää ei yksinkertaisesti löydy. Kilpailun puute ei luo mahdollisuuksia.

Kävin mielenkiintoisen keskustelun IMM 16 -messuilla Kölnissä tanskalaisen kaverin kanssa. Hän kertoi edustavansa isoa firmaa, joka toimii alihankintakonsulttina isoille tanskalaisille brändeille. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että brändit esittävät hänelle suunnitelmansa ja hän hakee niille parhaan ja kustannustehokkaimman alihankkijan huolella rakennetusta verkostostaan. Yrityksen pääkonttori sijaitsee Kööpenhaminan keskustassa ja alihankkijat Itä-Euroopassa. Työntekijät matkustavat jatkuvasti tehtaissa neuvotellen ja varmistaen niiden laatua. Esimerkiksi Puolaan on syntynyt verkosto laadukkaita alihankkijoita, jotka ovat nostaneet tilauskannallaan maan talouden yhdeksi Euroopan parhaimmaksi. Konsultti hoitaa tuotteistuksen avaimet käteen -periaatteella brändeille, jotka voivat keskittyä seuraaviin konsepteihin, myyntiin sekä markkinointiin sotkeutumatta ”rasittavaan ja hankalaan” valmistukseen. Verkostoon kuuluu noin 500 valmistajaa, jolloin käytössä on aina paras hinta–laatu-suhde ja parhaat osaajat sekä tekniikat. Tanska on tällä hetkellä yksi maailman parhaimmista design-puuhuonekalujen viejistä. Se on hyvä suoritus maalta, jossa ei ole metsiä ollenkaan ja puusepänteollisuuskin on vähäistä.

Blogikuva_TapioAnttila

Edellä mainittu kaveri katsoi Tapio Anttila Collection -osastoamme ja kysyi: ”Ovatko nämä kalusteet todellakin valmistettu Suomessa?” Tanskalaiset brändit eivät itse vahingossakaan puhu mitään valmistuskuvioistaan. ”Made in Denmark” ei aiheuta samanlaista kaikua kuin meidän vastaava perinteikäs sanontamme. Suomalaisille yrityksille valmistusalkuperän korostaminen ja sen tehokkaampi brändääminen voisivat olla kilpailuetu kansainvälisillä markkinoilla, joilla valmistuspuoli on aika kasvotonta. Puu materiaalina yhdistettynä lähituotantoon on myös sitä paljon puhuttua ekologisuutta ­– itse asiassa parhaimmillaan.

Pidämme itseämme ”puun maana”, mutta osaammeko todella hyödyntää osaamistamme ja puuvarantojamme? Uskaltaisin väittää, että olemme huomattavasti enemmän materiaalin toimittajia kuin pitkälle jalostettujen puuesineiden valmistajia kansainvälisestä perspektiivistä katsottuna. Maailmalla on selvästi kova puubuumi menossa sisustus- ja huonekalualalla. Sieltä löytyy myös hyviä esimerkkejä ennakkoluulottomasta puunkäytöstä, jolla saadaan aikaan uudenlaista ja kiinnostavaa puumuotoilua. Italialaiset brändit teettävät nykyään paljon tuotteitaan alihankkijoilla Itä-Euroopassa ja Aasiassa, mutta myös oma valmistus on voimissaan. Italialaiset ovat olleet myös verkostoitumisen mestareita jo ennen koko sanan keksimistä. Sain muutama vuosi sitten mahdollisuuden vierailla muun muassa Emmemobilin ja Riva 1920:n tehtailla. Yllätys oli suuri, kun teknologia siellä olikin aika ”tavallista” – mutta muotoilu kaikkea muuta. Molemmat saavat puusta irti uusia ulottuvuuksia ja ovat onnistuneet brändäämään itsensä näiden vahvuuksien kautta globaaleiksi toimijoiksi. Riva 1920 otti mallistoonsa suunnittelemani tuolin ja tuolloin havahduin asenteeseen, jossa markkina-alue on heti koko maapallo eikä ”ensin” kotimaa.

Olivatpa toimintatavat sitten oma valmistus, alihankinta tai verkostoituminen ja tavoitteena kuinka pysäyttävä muotoilu tahansa, on muistettava, kenelle tuotetta ollaan tekemässä. Teollisuudelle, ei ole oikea vastaus.