Ajankohtaista
Open navigation Close navigation

Myytit ja maisemat

Tien päässä keskellä suomalaista metsää tulija kohtaa yllättäen ilmaan jähmettyneen putoavan pronssinvärisen miehen. Toinen on kyyryssä maassa olevan tv:n edessä. Ikkunan takaa häämöttää lisää hieman futuristisia, luonnollista kokoa suurempia hahmoja. Korutaiteilija ja kuvanveistäjä Björn Weckströmin ateljeekoti on ainutlaatuinen yhdistelmä suomalaista merenrantaluontoa ja veistosgalleriaa: maisema on koko ajan ajattomien, myyttisten veistosten taustalla.

ALKU
Björn Weckström tiesi jo nuorena haluavansa taiteilijaksi ja kuvanveistäjäksi. Vanhemmat olivat vastaan – taide oli liian epävarma ammatiksi. Kompromissina tie vei Kultaseppäkouluun, jossa alku ei kuitenkaan ollut ihan helppo. Nuoren miehen lahjat kyllä huomattiin ja tunnustettiin, mutta motivaatiota kyseltiin. Rehtorin puhuttelun jälkeen Weckström sai pidennetyn koeajan. Ja sitten alkoi oma tie löytyä. Kisällintyö vuonna 1956 herätti jo kiinnostusta.

1950-luvun loppupuolella ja 1960-luvun alussa modernismin tuulet puhalsivat korusuunnittelussa kuten muussakin muotoilussa. Traditio ja koristeellisuus vaihtuivat materiaalin ominaisluonnetta korostaviin muotoihin, epäsymmetriaan, rakenteellisuuteen ja minimalismiin. Käännekohdaksi on mainittu neljän nuoren korusuunnittelijan, Bertel Gardbergin, Eelis Kaupin, Börje Rajalinin ja Eero Rislakin näyttely Artekissa 1958.

Björn Weckström oli hyvin selvillä uusista tuulista – Gardberg oli hänen lapsuudenystävänsä. Hän perusti samana vuonna oman korugallerian ja vähitellen työt alkoivat päästä esille näyttelyihin ja museoihin. Korut olivat poikkeavia, veistoksellisia ja massiivisia. "Tein alussa hyvin skandinaavista tyyliä, mutta ajattelin sitten, että tulen olemaan vain yksi siinä jonossa", sanoo Weckström. Oli löydettävä oma erottuva tyyli – ja se löytyikin. Weckström sai ennakkoluulottoman kokeilijan maineen. "Muotokieli oli dramaattisen poikkeavaa aikanaan… 60-luvun alku oli sen verran optimistinen vuosikymmen, että oli mahdollista tehdä tätä", hän muistelee. Weckströmin töitä pidettiin kuitenkin usein kovin avantgardistisina ja vaikeasti myytävinä.

LAPIN KULTAA
Materiaali oli aluksi hopea, joka viileänä ja eleganttina sopi hyvin moderniin muotokieleen – kultaa Björn Weckström piti ensin itselleen vieraampana raaka-aineena. Kulta tuli mukaan nopeasti ja voimakkaasti Lapin matkan myötä: siellä hän tutustui pohjoisen joista huuhdottuihin hippuihin ja kultahiekkaan. Raakakulta sai hänet löytämään sen ekspressiivisyyden, erot karhean ja sileän pinnan kiillossa, valettujen muotojen maailman.

Muutakin alkoi tapahtua. Hopeaseppä Pekka Anttilalla oli oma koruyritys Lapponia Jewelry ja hän palkkasi sinne Björn Weckströmin. Alku ei ollut helppo, mutta sitten Weckströmin kultainen kaulakoru Kukkiva muuri voitti Grand Prix -palkinnon Rio de Janeiron 400-vuotisjuhlan kunniaksi järjestetyssä suunnittelukilpailussa vuonna 1965. "Kaikissa alan lehdissä oli kilpailusta, se oli sen verran merkittävä", kertoo Weckström. Kilpailuun osallistui noin kaksituhatta ehdotusta ympäri maailmaa. Juryn jäseninä ei ollutkaan korumuotoilijoita vaan keskiamerikkalaista museoväkeä. "Ajattelin, että kenties minulla on tässä mahdollisuus. Niin kuin olikin. Ja siitä se lähti; se muutti Lapponian, oikeastaan yli yön. Se oli niin dramaattista, se sai niin paljon huomiota osakseen… Heti kysyttiin, onko meillä jonkinlainen kokoelma. Eikä sitä tietenkään ollut vaan tuli kiire tehdä!"

Björn Weckströmin 60-luvun kultakorut, nimekäs Lapinkulta-sarja muun muassa, tehtiin valamalla kuten veistokset. Ne olivatkin kuin pienoisveistoksia: plastisia, voimakkaasti muotoiltuja, rosoisia ja primitiivisiäkin. Monet voisivat olla luonnon muovaamia, jään tai veden syövyttämiä tai puun kaarnaa. Puolijalokivet ja helmet asettuivat kuin satunnaisesti kullan pinnalle, nekin mahdollisimman luonnollisen muotoisina.

AVARUUSHOPEA
Weckström palasi hopean pariin 1960-luvun puolivälissä. Aika oli levoton, täynnä opiskelijamellakoita, avaruuslentoja ja Vietnamin sotaa. Weckström kertoo, miten Montrealin maailmannäyttely 1967 futuristisine rakennelmineen ja uudet kuvataiteen muodot, mm. installaatiot, toivat aivan uusia ajatuksia korusuunnitteluun. "Minähän ajattelin aikaisemmin, että koru on veistos, pieni veistos. Mutta koruhan voi olla pienoismaisema, sehän voi olla mitä vain loppujen lopuksi! Ja juuri näitten installaatioitten kautta tämä selkeni minulle", Weckström muistelee.

Syntyi sarja hopeakoruja, jotka saivat nimekseen Avaruushopea. Monessa on mittakaavaa antamassa pieniä ihmishahmoja oudossa ja hohtavassa hopeisessa maisemassa. Pinnanmuodot ovat kuin tuulen muovaamaa lunta, kinoksia tai hiekkaa. "Avaruushopea herätti myös valtavasti kiinnostusta", sanoo Weckström. "Minä halusin shokeerata ja venyttää korukäsitystä, ja nimenomaan akryyli tuli sitten mukaan." 60-luvulle luonteenomainen akryyli oli korutaiteessa uusi materiaali ja epäjalon yhdistäminen arvometalliin kohautti yleisöä. Korumuotoilun uudistaja herätti muutenkin huomiota ja vuonna 1968 Björn Weckström sai arvostetun Lunning-muotoilupalkinnon.

1970-luvun lopulla yksi Weckströmin töistä nousi yllättäen maailmanmaineeseen. George Lucas -niminen, vielä tuntematon elokuvaohjaaja teki science fiction -elokuvaa ja sankarittarelle tarvittiin futuristinen koru suureen loppukohtaukseen. Joku oli kuullut Avaruushopeasta ja Weckströmille soitettiin. Oli tietysti kiire, eikä tilaustyötä enää ehtinyt tehdä. Lapponian valmismallistosta valittiin Planetaariset laaksot -niminen kaulakoru – ja aikanaan se koristi näkyvästi prinsessa Leian kaulaa elokuvassa Tähtien sota IV – Uusi toivo.

VALON HEIJASTUKSET
Orgaaninen ja luonnosta inspiraationsa saanut muotokieli on seurannut mukana Björn Weckströmin tuotannossa kaiken aikaa. "Talvimaisemat astuivat kuvaan, kun rupesin hopeasepäksi", hän sanoo. Valon heijastukset hopean aaltoilevilla pinnoilla tuovat mieleen myös veden. "Minä sain veden elementtinä mukaan joissakin muodoissa. Ja myös tämän akryylin kautta", sanoo Weckström. Hän on harrastanut purjehdusta pojasta lähtien, hänelle vesi heijastuksineen ja valoineen on tuttua. Purjehtijan silmin on luotu myös sarja vanhoille purjeille tehtyjä maalauksia, joita Weckström esitteli näyttelyssä vuonna 2004. Sävyt ja tunnelmat muistuttavat näkymiä aamusumussa merellä, purjekankaan käyttö maalauspohjana taas on arvokas loppu purjeille

1970-luvun alussa luodut akryyliveistokset ovat toinen tapa kuvata veden ominaisuuksia: kirkkaiden akryylikuutioiden sisällä oudot muodot ja esineet leijuvat kuin syvänmeren otukset. Valaistus tuo esiin kaikki yksityiskohdat ja hiljaisuuden, joka sisältyy veistoksiin. Weckström on itse sanonut tehneensä meditatiiviset työt vastalauseena vuosikymmenen meluisalle ja huomiota vaativalle kineettiselle taiteelle.

Sama jähmettynyt hiljaisuus näkyy myös Weckströmin lasiesineissä – materiaalissa, johon hän on palannut aina toisinaan, kun työ kuvanveiston parissa on alkanut tuntua yksinäiseltä. Raaka-aineena lasi on yhtä plastinen ja muovautuva kuin hopea tai pronssi, mutta työ verstakossa on kiihkeää huippuammattilaisten ryhmätyötä eikä yksinäistä puurtamista.

VEISTOKSET
Björn Weckström oli tehnyt veistoksia kaiken aikaa korujen ohella. Ensin ne olivat marmoria – intensiivisiä, sulkeutuneita, yhteen teemaan keskittyviä, minimalistisia päitä ja torsoja. 1980-luvun alussa hän vaihtoi radikaalisti mittakaavaa ja siirtyi tekemään suuria pronssiveistoksia. Alkusysäyksen antoivat ns. Riacen pronssit, kaksi varhaista kreikkalaista kuvapatsasta, jotka löytyivät sattumalta meren pohjasta Etelä-Italian rannikon edustalta. Konservoinnin jälkeen ne olivat esillä näyttelyssä Firenzessä, jossa Weckström näki ne. Elämys oli henkeäsalpaava ja käänteentekevä.

"Minä olin ylenkatsonut realismia, koska sehän muuttuu manierismiksi", sanoo Weckström. Ja nyt hän oli vaikuttunut realismin ilmaisuvoimasta. "Miten paljon voi kertoa, jos teos on hyvin tehty! Patsaat ovat kaksi soturia, jotka ovat kaksintaistelussa. Ovat todenneet, että se on sama mies kaksikymppisenä ja nelikymppisenä. Nuorempi on sellainen vähän uhoava ja itsevarma, vanhempi on raskaampi ja vähän väsyneempi. Valtavan mielenkiintoinen symbolinen tapahtuma, joka on kuvattu näiden kahden välillä…"

Weckströmin muotokieli muuttui realistisemmaksi. Veistokset ovat luonnollista kokoa suurempia ihmishahmoja, jotka ovat uppoutuneet itseensä ja tekemiseensä. Yksi ensimmäisiä oli Ikaros, tarujen siivekäs lentäjä, jonka vahasiivet sulivat, kun hän lensi liian lähelle aurinkoa – arkkityyppinen vertauskuva hybriksen vaaroista. Sitä seurasivat Helios, Daidalos, Nike, Minotauros, Prometeus… myyttien suuret kertomukset saivat hahmot Björn Weckströmin käsissä.

MYYTIT
Välimeren maissa antiikin historia kuuluu yleissivistykseen ja jumaluustarujen sankarit opitaan tuntemaan koulussa. Björn Weckströmillä on jo pitkään ollut studio Italiassa eikä paikallinen kulttuuri ole ollut vaikuttamatta. "Antiikin historia on aina kiinnostanut", hän mainitsee. "Ja myös nämä myytit. Jollain tavalla ihminenhän ei ole paljon muuttunut… Italiassa ihminen dominoi niin voimakkaasti, että luonto on työnnetty syrjään. Ihminen on niin fokuksessa, että kun siellä tekee ja elää, ihminen nousee välttämättä esiin."

Humanismi ja teknologia kamppailevat Weckströmin veistoksissa ja ihminen on jo muuttunut osittain koneeksi: mekaaniset osat korvaavat käden, jalan tai sisäelimet. Teoksillaan Weckström halusi provosoida ja herättää keskustelua. Narkissos on uppoutunut katsomaan lähteen sijasta pientä tv-monitoria. Sokea juoksija juoksee side silmillä yli neonvaloina hohtavien uutisten. Kentauri ei ole enää ihmisen ja hevosen vaan ihmisen ja moottoripyörän risteytys. Veistosten viimeistelty, virheettömän kiiltävä pinta tuo kontrastia rujoihin hahmoihin, jotka eivät suinkaan ole enää yksinomaan sankareita. Jotain on tuhoutunut.

Björn Weckström näkee tulkitsevansa myyttejä nykyaikaan sopivalla tavalla. Monessa hän on ollut aikaansa edellä, vaikkapa ihmisen suhteessa koneisiin. "Tällaiset ilmiöt kuten geenimanipulaatio, sehän oli ihan lapsenkengissä 40 vuotta sitten, kun minä tein näitä. Se oli lähinnä science fictionia siihen aikaan. Nythän tämä on jo ihan tätä päivää. Koko tämä ihmisen ja koneen symbioosi…" hän pohtii. "Ensin me teemme koneet ja sitten ne taas vaikuttavat meihin. Ja myös meidän tapamme ajatella ja toimia, se muuttuu yhä loogisemmaksi."

DYNAMIIKKA
Weckströmin veistoshahmojen sisäinen kamppailu heijastuu ulkoisessa muodossa hienovaraisesti. Jännitteet ja jännittyneisyys on kuvattu pysäyttämällä liike: putoaminen, ponnistelu, tuskaisuus, käden ojennus. "Henry Moore sanoi kerran, että veistoksen täytyy olla kuin aikapommi, joka tikittää mutta ei kuitenkaan koskaan räjähdä", sanoo Björn Weckström. "Taideteoksen täytyy säteillä energiaa."

Pysäytetyn liikkeen tutkiminen kiinnostaa Weckströmiä. Tuleeko liikekin kreikkalaisista klassisista veistoksista? Kyllä tulee, hän nauraa, sieltä juuri. Lepäävätkin veistoshahmot, vaikka Pudonnut Ikaros, ovat jännitteisiä, eivät levossa. Veistos kuvaa hetkeä muutoksesta tai prosessista, yhtä kertovan tarinan vaihetta. Metamorfoosi on parhaillaan tapahtumassa. Sama jäntevyys näkyy pienemmässä mittakaavassa myös koruissa.

Dynamiikkaan liittyy läheisesti tapa, jolla Weckström työskentelee. Ensin hän piirtää – mutta ei liian tarkkaan, ei toteutuspiirustuksia. Liian tarkka piirustus lukitsee työskentelyn, hän sanoo, hän ei halua vain toteuttaa suunnitelmaa. "Minä ajattelen käsilläni. Minulle viiva on valtavan tärkeä enkä minä saa sitä aikaan muuten kuin silmällä ja kädellä. Veistoksenhan täytyy olla sellainen, että jos siinä viivat eivät pelaa, energia valuu ulos työstä… Siinä käden ja silmän yhteistyö on tärkeää. Paraskin idea kuolee, jos sitä ei ole."

Sitten hän alkaa työstää muotoa, yleensä kipsistä. Kipsi sopii hänen tapaansa työskennellä paremmin kuin savi, kipsimallin voi jättää odottamaan ja jatkaa, kun sopiva hetki taas tulee. Koruissa oikean muodon löytäminen on helppoa ja uudet 3D-mallinnusmenetelmät mahdollistavat prototyypin teon nopeasti ja mittakaavaakin muuttelemalla. Veistoksissa aloitetaan metallirungosta, jonka Weckström hitsaa kokoon – rankkaa ja fyysisesti vaativaa. Rungon päälle hän alkaa rakentaa kipsistä kerroksia. Valmiin kipsimallin perusteella ammattivalajat tekevät lopullisen veistoksen, satoja vuosia vanhalla tekniikalla yhä edelleen. Huippukiiltoinen pinta viimeistelee työn.

AIKA
Björn Weckströmin teokset, olivatpa ne hopeaa tai kultaa, marmoria tai pronssia, kestävät fyysisesti aikaa. Sisällöltään ne ovat yhtä ajattomia tutkiessaan niin muotoa kuin luontoa tai ihmisyyttä, vaikka hän näkeekin monet töistään dokumentteina 1900-luvun lopun kysymyksistä. Hän vierastaa lyhytikäistä ja kertakäyttöistä, olipa kyse taiteesta tai muusta esinekulttuurista. Mutta omasta ajastaan erilaisia veistokset ja korut narratiivisuudessaan usein olivat. Hän siirtyi realismiin aikana, jolloin abstrakti veistotaide ja konstruktivismi olivat valtavirtauksia. Kuraattorit sanoivat, ettei tällaista nykyään tehdä, naurahtaa Weckström.

Suomalaisen muotoilun historiassa Björn Weckström on ollut oman tiensä kulkija. Korutaide on harvoin saanut ansaitsemaansa huomiota, ja koko koruteollisuuden nykytilan Weckström näkee vaikeana: koruja kyllä käytetään, mutta ei juuri enää perinteisiä, arvometalleista tehtyjä ja pitkäikäisiä koruja. Suomalaisen hopea- ja kultaseppätaidon pitkät ja ansiokkaat perinteet ovat katoamassa.

Björn Weckströmin ura on pitkä ja tuottelias. Teollisessa valmistuksessa olleita koruja on satoja – uniikkikorujen tekemisen Weckström lopetti varsin aikaisin. Myös lasimallistoja on tehty sarjatuotantona. Uniikkituotantoon mahtuu veistoksia pronssista, marmorista, lasista ja akryylista. Kaksi Weckströmin veistosta, Fazerin kukko ja Viheltelevä helsinkiläinen ilahduttavat kaupunkilaisia Helsingin keskustan kävelykaduilla. Weckström sai Pro Finlandia -mitalin jo vuonna 1971 ja professorin arvonimen vuonna 1986.

Weckströmin taiteilijuus on vahvasti klassista. Se perustuu syvälliseen kulttuurin tuntemukseen, käsityötaitoihin, taiteilijan näkemykseen ja eettiseen kantaaottavuuteen. Toisaalta hän on tietoisesti pyrkinyt provosoimaan ja esittämään kysymyksiä ja ollut ajassa kiinni tiukasti ja terävästi. Samat periaatteet näkyvät niin pienissä kuin suurissa muodoissa, koruista veistoksiin ja myyteistä maisemiin.

© Anne Veinola