Ajankohtaista
Open navigation Close navigation

Lasin sovellettua taidetta

Sula lasi valuu lasipillin suusta, vielä ilman muotoa. Se hehkuu punaisina raskaina kierteinä ja valaisee puhaltajien kasvot ja kädet. Lasin jähmettyminen kestää kauan, mutta sen muokkaamisessa on kiire. Uunin valossa lasihytti näyttää arkaaiselta ja ikivanhalta, mutta työ siellä on nopeaa, tarkkaa ja nykyaikaista tiimityötä. Sitä johtaa muotoilija ja taiteilija Markku Salo.

Alku
Käsin tekeminen oli nuorelle Markku Salolle tärkeää. Piirustuksessa ja käsitöissä hän oli taitava, vaikka koulu ei muuten juurikaan innostanut. Hän meni opiskelemaan Kankaanpään taidekouluun, jossa kahden vuoden aikana käytiin läpi ensin maalausta ja grafiikkaa ja sitten kuvanveistoa. Salo kiinnostuikin kolmiulotteisesta muodosta ja sen mahdollisuuksista. Taiteilijan ura näytti lupaavalta, mutta sitten Salo päättikin mennä opiskelemaan teollista muotoilua Taideteolliseen korkeakouluun.

Teollinen muotoilu oli tuolloin uusi oppiaine. "Se oli käsitteenä ihan uusi, se oli mielenkiintoista", sanoo Salo. Eivätkä häntä sisustus- tai tekstiilisuunnittelu kiinnostaneet, ei graafinen suunnittelukaan, vaikka hän olikin taitava graafikko. Edes se, että teollinen muotoilu oli ehkä kauimpana vapaista taiteista, ei haitannut. "Kun tekniikka kiinnosti. Ja kuitenkin oltiin kolmiulotteisen ja fyysisten kappaleiden kanssa tekemisissä."

Markku Salo valmistui Taideteollisesta korkeakoulusta 1979 ja sai heti töitä Saloran tehtaalta Salosta. Hän johti designosastoa ja työhön kuului hifi-laitteiden suunnittelua. Opiskelusta Kankaanpään taidekoulussa oli kuitenkin jäänyt kiinnostus kuvanveistoon, ja kun vuonna 1983 lehdessä ilmoitettiin avoimesta paikasta lasitehtaalla Nuutajärvellä, Salo innostui heti. "Kun näin sen ilmoituksen, oli selvää, että haen paikkaa", hän muistelee. "Oli vetoa vähän vapaampaan ilmaisuun. Ja lasissa oli kuitenkin enemmän estetiikkaa."

Lasitehdas
1980-luvun alussa Nuutajärven perinteinen, vuonna 1793 perustettu lasitehdas oli voimissaan. Siellä tehtiin lasia monella eri tekniikalla puristamisesta puhallukseen. Teollinen tuotanto oli vahvaa, muotoilijat Oiva ja Inkeri Toikka, Heikki Orvola ja Kerttu Nurminen keskeisinä tekijöinä. Kaj Franck oli jo jäänyt pois tehtaan taiteellisen johtajan toimesta, mutta kävi toisinaan Nuutajärvellä, ja hänen vaikutuksensa näkyi edelleen. Markku Salo tuli mukaan  suunnittelemaan lasisarjoja.

"Siellä oli tavallaan sääntö, että ensin pitää suunnitella pitkää sarjaa, ettei heti pääse taideverstakoille", kertoo Markku Salo. "Siinä tulivat Nuutajärven pitkän sarjan tekniikat tutuiksi." Salo suunnitteli monenlaista – lasistoja, maljakoita ja kynttilänjalkoja. Tehtaalla oli hyvät mahdollisuudet kokeilla lasin työstön mahdollisuuksia, kuviointia ja pintakäsittelyjä. Uutuuksia kaivattiin kaiken aikaa. Kaj Franckinkin kanssa Salo pääsi tekemään työtä, kun Nuutajärven lasimuseon näyttelyvitriini uusittiin.

Teollisen muotoilun koulutuksesta oli hyötyä tuotesuunnittelussa, mutta Markku Salo kaipasi kaiken aikaa taiteellisempaa vapautta. Vähitellen hänkin pääsi tekemään työtä taideverstakon kanssa. Ensimmäinen oma kokoelma Pro Arte -sarjaan sai nimekseen Kuninkaitten laakso (1988). Siinä näkyivät jo monet Salon taidelasille ominaiset piirteet: arkkitehtonisuus ja veistoksellisuus, selkeät muodot, pinnan tekstuuri ja kuviointi.

Postmodernit muodot
1980-luku oli muotoilussa ja arkkitehtuurissa postmodernismiksi nimetyn tyylin valta-aikaa. Modernismin selkeys, funktionaalisuus ja rakenteellisuus olivat väistyneet koristeellisuuden, eklektismin ja näyttävyyden, jopa teatraalisuuden tieltä. Italialaisten muotoilijoiden ja arkkitehtien perustaman Memphis-ryhmän ajatukset levisivät laajalti, myös Suomeen. "Sitä oli ilmassa niin paljon, että jos et olisi ottanut yhtään vihiä tyylistä, olisit ollut ihan umpiossa. Se oikein imaisi", kertoo Salo. Postmodernismin tyylipiirteet näkyvätkin selvästi Salon 1980-luvun taidelasituotannossa, ja hän sanoo tiettyjen asioiden vaikuttavan vieläkin.

Ero Kaj Franckin estetiikkaan kasvoi – Salon mukaan Franck ei juurikaan innostunut uudesta tyylistä. Salon mentori Oiva Toikka sen sijaan sujahti vaivattomasti mukaan. "Oivahan oli jo valmiiksi memphisläinen", nauraa Salo. "Olihan Oiva toista sukupolvea kuin Kaj... Oiva oli kumminkin käynyt läpi pop-taiteen." Markku Salo sanoo Oiva Toikan muotokielellä ja värien runsaudella olleen vaikutusta hänen työhönsä, varsinkin sen taiteelliseen puoleen.

Pâte de verre
Erilaiset valmistustekniikat kiinnostivat Saloa. "Rupesin sitten käyttämään filigraania", hän kertoo. "En niin hienostuneesti ollenkaan kuin Kaj... " Filigraanitekniikka oli ollut jonkin aikaa vähemmällä käytöllä lasitaiteessa, mutta nyt tuli muitakin uusia kokeilijoita. Vielä harvinaisempi oli pâte de verre -tekniikka, josta Markku Salo innostui 1990-luvun alkupuolella. Yksinkertaisimmillaan siinä esineen muotoon valmiiksi aseteltu lasimurska sulatetaan uunissa. Sulamisen asteesta riippuen tulos voi muistuttaa tavallista valettua lasia tai jäädä kiteiseksi ja jäämäiseksi pitsiksi. Värejä saadaan käyttämällä eri väristä lasimurskaa, muodot muoteilla. Hyttipuhallukseen verrattuna esineiden muodot ja värit voidaan valita vapaammin.

Pâte de verre oli myös mahdollisuus tehdä suurempia töitä. Ensimmäiset kokeilut Salo teki isossa upokasuunissa. "Yksi tavoite oli, kuinka lasista voisi saada isompaa. Ei niin, että kaiken tarvitsisi olla isoa, mutta tämä on taas sitä, että etsii uudenlaisia kokemuksia, joilla voi saada toisenlaista tai uudempaa", sanoo Salo. Iso koko inspiroi kokeilemaan.

Lasin rajoilla
Markku Salo on tunnettu ennakkoluulottomista kokeiluistaan lasin parissa ja materiaalin rajojen etsimisestä. "Kuuluu ammattiin, että etsitään aina oman materiaalin mahdollisuuksia", hän sanoo. "Se on yksi tapa päästä eteenpäin, kokeilla materiaalin rajoja tai kehittää uusia tekniikoita. Sillä tavalla pääsee myös taiteellisesti eteenpäin", hän jatkaa. "Löydät maailmoja, joiden kautta voit etsiä jotakin muuta. Alussa voi olla ihan itsetarkoitus kehittää tekniikoita, ajattelematta taiteellisia päämääriä. Uusi tekniikka sitten kertoo, mihin se taipuu ja mitä sillä voi ehkä ilmaista."

Kokeiluista syntyikin uusia ideoita. Eräät Markku Salon metalliverkkoa ja lasia yhdistävät työt saivat alkunsa sattumasta. "Se tapahtui aika alussa, kun sain jo käyttää taideverstakkoa", hän muistelee. "Minulla oli varattu aika verstakolle, mutta olin jotenkin huonosti valmistautunut, ei ollut tarpeeksi ideoita. Huomasin työhuoneella metalliverkkoa ja keksin siitä tehdä taskun, taittelemalla. Sanoin pojille, että puhaltakaapas tuonne. Lasi tuli kivasti läpi verkosta, pullistui ja tuli rei'istä läpi." Salo oli ajatellut käyttää verkkoa vain muottina, mutta päättikin jättää sen mukaan työhön. Siitä sai alkunsa pitkä sarja töitä.

Markku Salon taidelasi onkin usein sarjallista – hän on sanonut sen ehkä johtuvan sarjatuotantotaustastaan. Idea, teema syntyy, ja sitä testataan ja varioidaan. Teosten nimet ovat tärkeitä, ne antavat neuvoja katsomiseen ja johdattavat oivaltamaan.

Vastakohtia ja mittakaavoja
Metallin yhdistäminen lasiin on tunnusomaista monille Markku Salon töille. Niissä lasi on haurasta, pehmeämuotoista ja orgaanista, metallitangot ja verkot ohutta, täsmällistä ja terävää. Tunnetuimpia lienevät hiljaisen humoristiset lasikoirat, lasintekijöiden perinteisten viinakoirien jälkeläiset.

Metalli on myös tärkeässä osassa Markku Salon suurissa taideteoksissa. Se toimii lasia kannattelevana rakenteena, mutta on samalla tasaveroinen, lasille kontrastia luova materiaali. Uusin työ on moniosainen veistosinstallaatio Tampereen yliopistolliseen keskussairaalaan. Siinä pääosassa on ruostumaton teräs, mutta mukana on tietysti myös lasi.

Tampereen teos jatkaa Markku Salon suurien töiden sarjaa. Ensimmäisiä oli hätkähdyttävä, yli kolme metriä pitkä  Hallanvaara, joka toteutettiin Valo ja aine -näyttelyyn vuonna 1987. Lintumainen veistos liikutti siipiään moottorin avulla. Kesällä 1998 Markku Salo piti näyttelyn Retretin kallioluolissa ja esitteli siellä valtavia, pääosin pâte de verre -tekniikalla tehtyjä töitä. Elämyksellisiin töihin oli yhdistetty valoa ja ääntä – ja jopa liikettä. Eräässä installaatiossa teollisuusrobotti liikutteli Salon lasiesineitä tanssija Aku Ahjolinnan koreografian mukaan.

Markku Salon töiden mittakaava vaihtelee pienestä suureen: käyttöesineistä ja käteen mahtuvasta Pro Arte -taidelasista monimetrisiin taideteoksiin. Ison tekeminen on aika kivaa, hän sanoo. Isoja töitä pääsee toteuttamaan harvoin, ja uuden kokeilu on kiinnostavaa. Isot työt eivät ole pienoismallista suuremmaksi skaalattuja, vaan niiden suunnittelussa on osattava ajatella toisin – jälleen rajojen haastamista.

Inspiraatio ja alitajunta
Ideat uusiin töihin, olipa kyse lasitaiteesta tai käyttöesineistä, Salo saa tavallisesti kokeilemalla. "Tekemällä, yksinkertaisesti tekemällä", hän kuvaa ideoiden syntyä. "Kiinnostumalla asioista. Eikä sellaista juuri ole kuin inspiraatio. On selvempiä hetkiä ja selvempää ajattelua... kun tekee paljon, asiat kehittyvät ja kiteytyvät."

Markku Salo kykene myös hyödyntämään poikkeuksellisesti rajatilaa unen ja valveen välillä luovassa työssään. Heräämisen ja unen välissä hän voi ottaa jonkun jo ennen pohtimansa asian käsille ja tutkiskella sitä, alitajunnan auttaessa. "Siinä on sellainen vapaa hetki", hän kuvaa. "Se on tuottanut tuloksia. Kun herää ihan kokonaan, voi heti testata, oliko tuosta mihinkään. On tietysti sitäkin, että jossain siellä enemmän unen puolella tulee joku hemmetin hyvä idea, mutta sitten kun herää kokonaan, se onkin kelvoton..."

Koska verstakkoaika on arvokasta, Salo valmistautuu työhön aina huolellisesti. "Haluan koordinoida, mitä siellä tehdään", hän kertoo. "Yleensä teen tai teetän muotin. Tietysti on jotain, jota voi tehdä ilman muottia, perusjuttuja." Muotti ja suunnitelmat takaavat myös, että taiteilijan ideat toteutuvat suunnitellusti.

Yrittäjä Nuutajärveltä
Markku Salo on toiminut yrittäjänä jo yli kaksikymmentä vuotta. Hän perusti Muotohuone-nimisen yrityksensä Nuutajärvelle vuonna 1991 ja seuraavana vuonna saatu valtion viisivuotinen taiteilija-apuraha edellytti irtautumista lasitehtaalta. Muotohuone tuottaa sekä uniikkia taidelasia että käyttölasia piensarjoina – karahveja, pulloja, maljakoita. Tuotteissa näkyvät hänen tuotantonsa ominaispiirteet: piensarjatuotteissa selkeät muodot yhdistyvät värikkääseen lasiin, uniikeissa muoto liikkuu vapaammin. Kaikki esineet valmistetaan Nuutajärvellä.

Menestyminen taideteollisen alan yrittäjänä edellyttää ammatillista otetta ja aktiivisuutta, sanoo Markku Salo. On oltava kontakteja, myös ulkomaille, ja niistä on pidettävä huolta. Ja näyttelyiden pitäminen on hyvä tapa pysyä mielessä. Ne toimivat myös tekemisen kannustimena, hän hymyilee. "Kun sovit näyttelyn, se on pakko toteuttaa. Se minulla ollut ihan taktiikkana, sopia näyttelyitä tietyin väliajoin." Salon saamat lukuisat apurahat ja palkinnot, mm. Georg Jensen -palkinto ja Valtion taideteollisuuspalkinto, ovat myös kannustaneet jatkamaan valitulla tiellä.

Vaikka Nuutajärven lasitehtaan toiminta lakkautettiin vuonna 2014, kylä jatkuu aktiivisen lasitaiteen keskuksena. Markku Salon henkilökohtainen panos Nuutajärven Lasikylän kehittämisessä on ollut merkittävä. Vuonna 1993 alkanut lasialan ammatillinen koulutus oli sekin lopetusuhan alla, mutta 2014 perustettu Nuutajärven Lasikylän kulttuurisäätiö hankki lahjoitusvaroin Lasikoululle uuden uunin, joka juuri vihittiin käyttöön. Salo kehuu Nuutajärven puhaltajia ja lasikoulun opiskelijoita. Ala kiinnostaa edelleen nuoria ja uusia lasinpuhaltajia on kasvamassa. "Muutama opiskelija on todella ajatellut sen juuri niin, että he haluavat puhaltaa taiteilijoille ja muotoilijoille ja edistyä omassa ammatissaan. Suomi tarvitsee äärimmäisen hyviä käsityöläisiä, ihmisiä, jotka kiintyvät käsityöhön ja ovat siitä ylpeitä", hän toteaa.

Lasikylässä toimii koulun ohella useita lasialan yrityksiä, lasihytit ovat kuumina, myymälässä myydään paikallisten käsityöläisten tuotteita ja Kaj Franckin suunnittelema lasimuseo Prykäri, nykyään Designmuseon osa, edelleen avoinna.

Taide ja teollisuus
Markku Salon toi lasin pariin kiinnostus kuvanveistoon. Lasin hän näkee nimenomaan taiteellisen työskentelyn materiaalina, ei niinkään käyttöesineille tyypillisenä raaka-aineena. Teollinen tuotanto lähtee esineen funktiosta, mutta lasitaiteessa Salo halusi irti perinteestä.

Perinteinen taidelasi oli astioita, hän sanoo, "tehtiin vaikeampia astioita, mutta niissä oli aina taideteollinen lähtökohta." Tässäkin Oiva Tokka oli esikuvana: Toikan teokset olisivat voineet olla muutakin materiaalia, koska taiteellinen ilmaisu oli jo vienyt ne pois taideteollisuuden perinteistä.

Taidetta taas hän tekee vain itselleen. "Ei siinä voi lähteä kyselemään muilta, onko tämä kivaa. Tietysti voi luodata. Kun kyselee toisten näkemyksiä, omat käsitykset vahvistuvat. Mutta kyllähän taiteen tekeminen on... sinulla on kaikki vastuu", Salo sanoo. "Teollisessa suunnittelussa voi sanoa, että tuotantoinsinöörit pilasivat sen, mikä on joskus ihan tottakin..." Salo kehuu Nuutajärven tehtaan ilmapiiriä: taiteilijat sparrasivat ja tukivat toisiaan, ja tuotannonkin vaatimuksiin saattoi sanoa vastaan. Lasin työstäminen on toki aina yhteistyötä puhaltajien kanssa, mutta vaikka puhaltajilta saattaa tulla varsin kriittisiäkin kommentteja ja ehdotuksia, taiteilijalla on viimeinen sana.

Teollinen tuotanto ja vapaa taide rikastuttavat toisiaan, sanoo Markku Salo. "Tämä yhdistelmä, vapaa taide ja muotoilu, on aika jännä... Siinä pitääkin olla vähän kaksijakoinen, kun tekeminen lähtee niin eri perusteista." Teollisessa tuotannossa on otettava huomioon käyttäjä, toinen ihminen – ja jopa myyntimies, hän nauraa. Käytettävissä olevat tuotantotekniikat tietenkin vaikuttavat suunnitteluun, antavat reunaehdot. Ja yhä edelleen vaikuttavat myös Kaj Franckin ajatukset: funktio tulee ennen muotoa. "Se on kompromisseja. Sovellettua taidetta. Se on hyvä termi, sovellettu taide. Ripaus taidetta... vapaata, mutta kuitenkin aika tiukkaa."

© Anne Veinola 2015