”Muoto itsessään ei ollut minulle tarpeeksi. Halusin muotoiluun jotain lisää”, kertoo vuoden 2016 Kaj Franck -palkittu muotoilija Juhani Salovaara uransa alkuvaiheista. Muotoilu vain esineiden muodon työstämisenä ei riittänyt hänelle: piti olla enemmän.
Se enemmän oli Salovaaran tapauksessa ergonomia. 1970-luvulla, Salovaaran aloittaessa muotoilijana, ei vielä puhuttu asiakaskokemuksesta tai käyttäjälähtöisyydestä, mutta sitähän se oli. Ei pelkkää muodon antoa.
Alku
Juhani Salovaaran uravalinta oli helppo. Oikeastaan hän olisi halunnut kuvanveistäjäksi, mutta eihän se ollut ammatti äidin mielestä. Kuvaamataidonopettajaksi siis, Taideteolliseen oppilaitokseen. Sille linjalle hän ei päässyt, mutta huomasi, että koulu tarjosi muutakin. Seuraavana keväänä 1963 hän pyrki ja pääsi opiskelemaan metallitaiteen osastolle, jonne oli 1961 perustettu teollisen tuotesuunnittelun oppisuunta.
1960-luvulla koulussa puhalsivat uuden ajan tuulet ja vaikuttivat vahvat nimet. Kaj Franckin ajatusten merkitystä ei päässyt pakoon, Franck opetti peruskurssia, muotoilun peruskäsitteitä ja muotoilijana olemista. Juhani Salovaara kertoo, miten Franck piti tärkeänä ymmärrystä materiaaleista. Monet harjoitustyöt olivat materiaalien ja työtapojen tutkimista konkreettisten tehtävänantojen kautta. Oleellista oli oman muotoilijan identiteetin ja persoonan löytäminen. Maneereita ei saanut olla, Salovaara muistelee, piti löytää oma tapa tehdä ja suunnitella.
Toinen merkittävä opettaja oli Börje Rajalin, joka toimi koulun yliopettajana ja metallitaiteen osaston johtajana. Rajalinilla oli hyvät suhteet teollisuuteen ja hän kierrättikin tuotesuunnittelun opiskelijoita tutustumassa eri tuotantolaitoksiin tupakkatehtaasta alkaen. Börje Rajalin hankki myös vastavalmistuneelle Salovaaralle ensimmäisen työpaikan Upon kodinkonetehtaalta Lahdesta.
1960-luvun loppupuoli oli yhteiskunnallisesti aktiivista aikaa. Teollinen muotoilu oppiaineena oli ajan hermolla: puhuttiin taideteollisuuden osaamisen ja tuotantoelämän suhteesta, suunnittelijan aseman ja roolin muutoksesta, ekologisuudesta ja yhteiskunnallisesta vastuusta. Muotoilu nähtiin välineenä parantaa tuotantokykyä ja nostaa vientituotteiden laatua. Samalla se oli keino, jolla ihminen ja tuote liitettiin toisiinsa.
Juhani Salovaara ei ehtinyt olla Lahdessa pitkään. Jo muutaman viikon päästä tuli tieto, että Philipsin muotoiluosastolle Hollantiin etsittiin skandinaavisia designereitä. Salovaara lähti haastatteluun ja sai yllättäen kutsun tulla töihin. Hän sai kuitenkin neuvoteltua pestin niin, että teki Upolla töitä vuoden ja aloitti vasta seuraavana syksynä Philips Design Centerissä Eindhovenissa.
Uralle
Hollannissa oltiin paljon pidemmällä teollisen muotoilun alalla kuin Suomessa. Eindhovenissa oli iso kansainvälinen muotoiluosasto. ”Siellä oli jo siihen aikaan 160 muotoilijaa samassa toimistossa ja meitä oli muistaakseni 16 eri kansallisuutta”, muistelee Juhani Salovaara. Työkieli oli englanti ja työyhteisö monikulttuurinen. Tehtiin sairaalalaitteita, kodinkoneita, elektroniikkaa – aloja, jotka Suomessa olivat vielä aivan lapsenkengissä. Uusi tieteenala oli myös ergonomia, joka syntyi ehkäisemään työperäisiä vammoja ja rasitusta, ja jota alettiin hyödyntää voimakkaasti tuotteiden ja työvälineiden suunnittelussa.
Salovaara työskenteli Hollannissa yli kaksi vuotta, 1968–70 ja palasi sitten Suomeen. Työpaikkaa ei heti ollut tiedossa, joten freelance-töitä tehtiin ensin asuntoautoksi ja sitten toimistoksi muutetussa Citroënissä. Sitten turkulainen, mittareita ja diagnostisia instrumenttejä valmistava Wallac Oy tarjosi paikkaa. Oman toimiston perustaminen tuli ajankohtaiseksi 1973, kun Wallacista kannustettiin siihen. Heikki Kiiski tuli mukaan yhdeksi perustajaksi ja niin syntyi Ergonomiadesign, yksi aikansa nimekkäimmistä ja suurimmista muotoilutoimistoista Suomessa.
Ergonomiaa ja designia
Ergonomiadesignin perustamisen aikaan teollisuus kasvoi Suomessa voimakkaasti. Tavoitteena oli kasvattaa tuontia korvaavaa omaa teollisuutta, ja Neuvostoliiton vienti oli myös merkittävää. Samaan aikaan teknologia kehittyi suurin harppauksin. Teolliselle muotoilulle oli siis kysyntää. Yritys kasvoi, muistelee Juhani Salovaara. ”Se vain kasvoi lisääntyvien töiden mukana. Meitä oli loppujen lopuksi 13–14 ja meillä oli oma talo…” Välissä koettiin öljykriisin aikaansaama lama, mutta Suomeen se tuli viiveellä ja siitä noustiin nopeasti. ”Sen on täytynyt olla 80-luvun alkua, silloin meillä meni tosi hyvin”, sanoo Salovaara. ”Ihmeellistä kyllä, me oltiin esimerkiksi kahtena vuonna peräkkäin Varsinais-Suomen tuottavin yritys. Tulos oli 25 % liikevaihdosta.” Muotoilutoimistolle saavutus oli varsin ainutlaatuinen.
Ergonomiadesignilla oli paljon isoja ja hyviä asiakkaita. Useat olivat teknologia- ja elektroniikka-alalta, ja kotimaisia kodinkoneita alettiin myös suunnitella: pyykinpesukoneita, liesiä, televisioita, jääkaappeja. Kodinkoneita tehtiinkin pitkään, parisenkymmentä vuotta.
Käyttäjästä kaikki lähti
Ergonomiadesign oli, nimensä mukaisesti, ergonomian uranuurtajia Suomessa. Se oli Hollannin tuliaisia, Suomessa vielä varsin tuntematon tieteenhaara. ”Eihän sellaista voinut opiskella”, kertoo Juhani Salovaara. ”Se tuli itseopiskelun kautta. Esimerkiksi toimistoergonomia nousi esiin siinä vaiheessa, kun tietokonepäätteet tulivat. Ihmisille tuli staattisista työasennoista johtuvia rasitusvaivoja. Se oli lähes loppumaton sarka…” Salovaara suunnitteli toimistolla laitteita ja kiersi työterveysasiantuntijoiden kanssa ympäri maata puhumassa oikeiden asentojen, välineiden ja työmenetelmien puolesta.
Ergonomia oli ensimmäisiä tieteenaloja, joissa esineen, työkalun tai laitteen käyttäjää ajateltiin tuotteen suunnittelussa, vieläpä niin, että asiaa tutkittiin havainnoiden tai jopa tieteellisin menetelmin. Oli faktatietoa, joka ohjasi suunnittelua ja jonka pohjalta voitiin tehdä valintoja. Havaintopsykologia oli toinen keskeinen ala; se vaikutti mm. erilaisten mittareiden ja näyttöjen – nykykielellä käyttöliittymien – suunnitteluun. Työ oli myös vahvasti työryhmässä tehtävää, kun suunnittelun eri puolet edellyttivät eri alojen asiantuntijoiden panosta.
Tämä oli Juhani Salovaaralle mieluista, hän kun vierasti tähtimuotoilija-ajatusta. ”Muotoilijuus ja tähtimuotoilijuus eivät istuneet pirtaan. Se, että teit ’vain’ kauniita esineitä, se ei sosiaalisesti ollut minun mielestäni oikein!” Hän jatkaa: ”Ehkä se kuvastaa tätä minun asennettanikin… Ajattelin, että se oli liian vähän, se oli niin itsekästä. Minulla oli aina tavoitteena, että pitää olla joku toinen kunnon asia siinä rinnalla.” Ergonomiasta tuli sitten se kunnon asia.
Toinen uutuus, joka Philipsiltä tuli, oli elektroniikka. ”Suomessakin se nousi esiin juuri niihin aikoihin”, muistelee Salovaara. ”Sattuvat olemaan ne kaksi asiaa, joista koulussa ei ollut sanaa mainittu. Oltiin jälkijunassa siinä kohdassa.”
Muotoilijuuden olemus
Se, mitä koulussa sitten opetettiin, oli kuitenkin tärkeämpää. ”Se, mitä koulu antoi, oli usko siihen, että jos on joku ongelma, niin kun minulla on tämä tapa tehdä ja minä teen sen näin, niin se ongelma ratkeaa”, Juhani Salovaara sanoo. ”Eikä pelkää yhtään, ettei se ratkeaisi!” Osaaminen, ammattitaito, kyky oppia ja luottamus omaan osaamiseen ovat olennaista. Kaiken muun voi saada kirjoista, mutta asennetta ei. ”Se on tehtävä yrityksen ja erehdyksen kautta. Löydettävä se oma ote”, hän toteaa.
Teollisen muotoilun suunnitteluprosessissa on enemmän reunaehtoja kuin monella muulla muotoilun alalla. ”Tie on jo olemassa ja rajoituksia tai reunaehtoja on niin voimakkaasti”, Salovaara kuvailee. ”Hyvin usein on jo joku tuotekategoria olemassa, ei siitä voi poiketa ihan mahdottomasti. Muotoiluun yritetään liittää tietopohjaa ja jalostaa muoto myös valmistuksen ehdoilla.” Salovaara on pitänyt haasteesta – että on jo määriteltyjä rajoja. Ja siitä, että työ on ryhmätyötä.
Juhani Salovaaran työskentely lähtee jo olemassa olevasta. ”Lähtökohta on se, että sulla täytyy olla ruokaa varastossa, alitajunnassa paljon tavaraa.” Opiskeluajoista lähtien hän on seurannut arkkitehtuuria ja kuvataiteita, varsinkin nuoruuden urahaaveena ollutta kuvanveistoa. ”Se on ollut sellaista, josta ammentaa. Ongelma on teollisessa muotoilussa tietysti yleensä hyvin konkreettinen, selkeästi rajattu: tällainen tavara pitää saada aikaiseksi. Se on aika selkeää. Sitten vain haetaan ensin kaikki faktat esiin, reunaehdot. Sitten varmaan skissaamalla… ” Salovaara on aina tehnyt muistiinpanoja ja piirrellyt. Oikealla puolella muistikirjan aukeamaa ovat faktat, vasemmalle puolelle tulevat ideat. Luonnostelu on myös tapa tehdä taustatyötä: kun kerää riittävästi massaa, ratkaisu löytyy. Parhaat työt ovat sellaisia, joissa edetään tietojen ja kokemusten kautta kohti muotoa. ”Minulle ovat tietysti mieluisimpia sellaiset, joissa juttu ikään kuin kasvaa esiin.”
Ryhmätyötä ja ihmisten johtamista
Teollinen muotoilu ei ole yksinäisen miehen työtä: se edellyttää asiantuntemusta monelta eri alalta. Juhani Salovaara oppi tiimityön merkityksen jo Philipsin aikoina. Oman toimiston johtamisessa se oli keskeistä. ”Koko ajan, kun tuli enemmän hommaa ja porukkaa, oli tärkeää, että hallitsi tiimityön”, Salovaara sanoo. Hänelle toisten työn johtaminen ja etenkin innostaminen yhteiseen tavoitteeseen on ollut helppoa. ”Minulle se on ollut luontaista. Tärkeää on ollut, miten siinä onnistuu, kun rekrytoi ihmisiä.” Salovaaran työväki on aina ollut kansainvälistä, eikä harjoittelijoista ollut pulaa. Lahjakkaita tuli Itä-Euroopan maista, joissa vahva teoreettinen osaaminen yhdistyi muotoilukoulutuksen Beaux Arts -perinteisiin.
1989 Ergonomiadesign fuusioitui toisen suuren turkulaisen muotoilutoimiston Destem Designin kanssa. Uuden toimiston nimeksi tuli ED-Design ja se toimii edelleen. Toimiston kädenjälkeä ovat lukuisat suomalaisen muotoilun lippulaivatuotteet Mobiran ja Nokian puhelimista ja Valtran traktoreista Konecranesin nostureihin ja Oraksen hanoihin – vaativia monialaisia hankkeita, joihin ei joka toimisto pysty. Yhteistä niille on käyttäjän syvällinen tunteminen, huolellinen tausta- ja tutkimustyö ja innovaatioiden ja teknologian onnistunut yhdistäminen muotoilun avulla.
Uusi näkökulma kansainvälisyyteen tuli, kun Juhani Salovaara valittiin teollisen muotoilun organisaatioiden kattojärjestön Icsidin (International Council of the Societies of Industrial Design) hallitukseen 1975. Kolmivuotisen pestin aikana muotoilun rooli monenlaisten ongelmien ratkaisijana vahvistui, kun myös julkinen sektori alkoi kiinnostua alasta. Siitä on tultu pitkälle, huomauttaa Salovaara, nythän muotoilun menetelmät nähdään jo yleisesti hedelmällisenä ajattelutapana kaikenlaisten yritysten toiminnassa ja jopa johtamisessa.
Juhani Salovaaran pitkä ura ja kokemus on palkittu moneen kertaan. Hän on sekä teollisen muotoilun ammattijärjestö Ornamon että Taideteollisen korkeakoulun, nykyisen Aalto-yliopiston kunniajäsen. Vuoden teolliseksi muotoilijaksi hänet valittiin 2003. Muotoilijan uran ohella Salovaara on toiminut pitkään professorina Taideteollisessa korkeakoulussa ja Aalto-yliopistossa teollisen muotoilun ja muotoilujohtamisen aloilla. Hän oli perustamassa menestyksekästä IDBM (International Design Business Management) -ohjelmaa, joka yhdisti muotoilun, markkinoinnin ja insinööritieteiden opiskelijat. Siinäkin oli ihmisten innostaminen yhteisen tavoitteen taakse tärkeää. Ammattiuran jälkeen Salovaara on keksinyt uuden kiinnostuksen kohteen: hän on ollut mukana perustamassa Brinkhall Sparkling -yritystä, joka tuottaa kuohuviiniä kotimaisista omenoista.
Huominen
Miten Juhani Salovaara näkee muotoilun tulevaisuuden? Nythän muotoilulla – tai muotoiluajattelulla – menee hyvin, kun luova ja ketterä, faktaa ja intuitiota yhdistelevä ongelmanratkaisu on havaittu hyödylliseksi alalla kuin alalla. Muotoilun asema tuotekehitysprosessissa on myös muuttunut: muotoilija pääsee mukaan jo alkuvaiheessa, ei vasta sitten, kun ulkoasua mietitään. Se lisää vaikutusvaltaa, mutta tietysti myös vastuuta. Ja silloin työ on aidosti merkityksellistä.
”Ponnistellaan kuitenkin siihen, että tehdään niin hyvää kuin osataan”, Juhani Salovaara sanoo. ”On ollut hemmetin hienoa tehdä monien ihmisten kanssa… riitaa on ollut harvinaisen vähän. Ei siinä ole mitään muuta, pitää olla rentoa ja hauskaa.”
Ekologia ja kestävät ratkaisut ja vastuu tekemisestä ovat kiinnostaneet Juhani Salovaaraa kaiken aikaa. Nykyään hän on muun muassa osakkaana Ecolution-nimisessä yrityksessä, joka kehittää kompostoivia bioreaktoreita. Yksi viime vuosien menestystuotteista on Puustellin kanssa kehitetty Miinus-keittiöjärjestelmä. Siinä keittiökalusteiden runko on biokomposiittimuovia, mikä tekee kalusteista keveämpiä ja pienentää niiden hiilijalanjälkeä ja päästöjä. ”Se oli minusta loistava työ, siihen sai kaiken totaaliselle faktapohjalle”, innostuu Salovaara. ”Siinä oppi elinkaariajattelun ja materiaalien hiilijalanjäljet ja mahdollisuudet, sisäilmapäästöjä myöten. Ja sitten sai sen kaiken vielä toteuttaa, se tuntui hienolta.”
Aikanaan opiskeluaikana opittu asenne – että ongelmat ratkeavat – on pysynyt ja tulee olemaan oleellinen muotoilijoille myös tulevaisuudessa. Juhani Salovaara pohdiskelee: ”En minä usko, että ydin mihinkään muuttuu. Tulevaisuuden perusrakennusaine on juuri tämä, joka ensimmäisenä opitaan: epävarmuuden sietäminen. Usko siihen, että vaikka on kuinka sakeaa edessä, niin siltikin vain joku sieltä löytyy.”
Anne Veinola 2016