Historiaa

Valikoituja vuosilukuja ja tapahtumia yhdistyksen pitkästä historiasta   Teksti: Tutkija Auli Suortti-Vuorio, Design Forum Finland

1875

Suomen Taideteollisuusyhdistyksen perustava kokous pidettiin Helsingissä 29.10.1875. Ajatus maamme taideteollisuutta ja taideteollista ammattiopetusta edistävän yhdistyksen aikaan saamisesta oli herätetty jo vuotta aikaisemmin, lokakuussa 1874, ja yhdistyksen säännöt oli vahvistettu huhtikuussa 1875.

Yhdistyksen tehtävänä oli ylläpitää vuonna 1871 toimintansa aloittanutta Veistokoulua, joka vastasi maamme käsityöläisten korkeammasta ammattiopetuksesta. Veistokoulusta kehittyi vuosisadan kuluessa Taideteollinen korkeakoulu, joka nykyisin on osa Aalto-yliopistoa.

Taideteollisuusyhdistyksen toinen tehtävä oli huolehtia Wienin maailmannäyttelystä 1873 hankitusta taideteollisuusesineiden kokoelmasta, josta muodostui Taideteollisuusmuseo eli nykyinen Designmuseo. Museo oli yhdistyksen alainen hallinnollisesti vuoteen 1989 saakka. Taideteollisuusyhdistys järjesti myös näyttelyjä ja luentotilaisuuksia sekä ylläpiti kirjastoa.

Suomen Taideteollisuusyhdistyksen sekä veistokoulun perustajat olivat ruotsinkielisiä ja liberaaleja yhteiskunnan vaikuttajia ja merkittävin heistä oli Helsingin yliopiston estetiikan ja yleisen kirjallisuuden professori Carl Gustaf Estlander, jota on kutsuttu Suomen taideteollisuuden isäksi.

Taideteollisuusyhdistyksen alkuperäinen nimi vuonna 1875 oli Föreningen för konstfliten i Finland ja vuoden 1892 sääntöjen mukaan Konstflitföreningen i Finland. Yhdistys suomalaistui vähitellen ja vuonna 1907 otettiin käyttöön myös suomenkielinen nimi Suomen Taideteollisuusyhdistys.

 

1881

Keväällä 1881 järjestettiin Helsingissä ensimmäinen suomalainen taideteollisuusnäyttely.

Aloite näyttelyyn tuli Suomen Taideteollisuusyhdistyksen johtokunnalta ja näyttely toteutettiin yhteistyössä Suomen Käsityön Ystävien kanssa. Näyttely toimi samalla Moskovassa vuonna 1882 pidettävän kansainvälisen näyttelyn esikatselmuksena, sillä siitä valittiin Moskovassa esitellyt kokoelmat.

Näyttelyn komissaari oli arkkitehti Jac. Ahrenberg. Näyttelyä varten kerättiin taideteollisuus- ja käsityötuotteita ympäri maata. Veistokoulun oppilaiden töitä oli näytteillä ja oppilasryhmä saikin ensimmäisen palkinnon. Osa näyttelyesineistä oli ulkomaista alkuperää ja ne esiteltiin tyylihistoriallisten aikakausien mukaan.

1887

Professori C.G. Estlander kertoo vuonna 1875 julkaistussa pamfletissaan ”Taideteollisuuden tyyssijoilla” (”Vid konstflitens härdar”) opintomatkastaan Eurooppaan ja esittelee ideaansa Ateneum-rakennuksesta. Rakennussuunnitelma on puettu unenomaisen näyn muotoon, mutta se on varsin yksityiskohtainen kuvaus taiteen ja taideteollisuuden yhteisestä talosta.

Estlanderin lisäksi Ateneumin tärkeitä puolestapuhujia olivat mm. Suomen Taideteollisuusyhdistyksen johtokunnan puheenjohtaja salaneuvos Viktor von Haartman ja johtokunnan jäsen senaattori Leo Mechelin, jotka hoitivat yhteyksiä valtiovaltaan ja Helsingin kaupunkiin. Rakennuksen suunnittelemiseksi järjestettiin 1882 kansainvälinen arkkitehtikilpailu, mutta voittanutta ehdotusta pidettiin liian kalliina ja suunnittelutyö annettiin arkkitehti Theodor Höijerille, josta tuli myös rakennustöiden johtaja.

Ateneumin rakennustyö oli omana aikanaan kallis, suuri ja vaativa yritys, jossa käytettiin paljon uusinta rakennustekniikkaa. Ateneum-rakennuksen juhlallisia vihkiäisiä vietettiin 18.11.1887. Suomen Taideteollisuusyhdistys omisti tiloista 4/7 ja Suomen Taideyhdistys 3/7. Ateneum-rakennukseen muuttivat molempien yhdistysten ylläpitämät koulut ja museot.

1894

Suomen Taideteollisuusyhdistys järjesti ensimmäiset taideteollisuusarpajaiset vuonna 1894. Tarkoituksena oli arpajaisten avulla kasvattaa yhdistyksen jäsenmäärää ja levittää taideteollisuuden aatetta ympäri maata. Yhdistyksen jäsenmaksu oikeutti yhteen arpalippuun eli jokainen yhdistyksen jäsen osallistui kerran vuodessa pidettyihin arpajaisiin.

Taideteollisuusyhdistys järjesti päävoittojen suunnittelukilpailuja ja päävoitot olivat 1940-luvulle saakka hyvin arvokkaita, esimerkiksi kokonaisia huoneiden kalustuksia. Voittoesineitä suunnittelivat nimekkäät taiteilijat kuten A. W. Finch ja Eliel Saarinen, mutta niitä hankittiin myös alan opiskelijoilta.

Voittojen määrä vaihteli kymmenistä satoihin ja 1900-luvun alkupuolella niitä saattoi vuosittain olla jopa yli 300. Arpajaisten yhteydessä järjestettiin arpajaisvoittonäyttelyt, jotka 1900-luvun alussa pidettiin Ateneumissa.

Arpajaisvoitot edustivat aina uusinta suomalaista muotoilua ja niiden sekä voittonäyttelyiden kautta uusimmat taideteollisuustrendit levisivät suuren yleisön keskuuteen. Arpajaisilla oli myös tärkeä työllistävä merkitys suunnittelijoille, joiden töitä hankittiin arpajaisvoitoiksi. Arpajaisten järjestämisestä luovuttiin 1980-luvulla.

1900

Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900 Suomi sai ensi kertaa oman paviljonkirakennuksen. Sen suunnittelivat nuoret arkkitehdit Herman Gesellius, Armas Lindgren ja Eliel Saarinen.

Paviljonki oli jugendhenkinen kokonaistaideteos, jossa näkyi sekä kansallisromanttisia että kansallisia piirteitä. Axel Gallén (vuodesta 1907 Akseli Gallen-Kallela) maalasi pääsalin Kalevala-aiheiset kattofreskot ja suunnitteli nk. Iris-huoneen, jonka sisustukseen kuuluivat Iris-tehtaan huonekalut, A.W. Finchin punasavikeramiikka ja Suomen käsityön ystävien kutomat tekstiilit.

Iris-huonetta on sanottu suomalaisen tyylin ja taideteollisuuden synnyksi. Pariisin vuoden 1900 paviljongilla Suomi halusi näyttää maailmalle, että se oli kulttuurisesti itsenäinen ja Venäjästä erillinen valtio.

1932

Suomen Taideteollisuusyhdistys ja Koristetaiteilijain liitto Ornamo ryhtyivät järjestämään taideteollisuuden vuosinäyttelyjä vuonna 1929. Muoti ja vaatetus olivat ensi kertaa mukana syksyn 1932 näyttelyssä ja muodille oli varattu Helsingin Taidehallin suuri veistossali.

Vuosinäyttelyn komissaari ja näyttelyarkkitehti oli Arttu Brummer-Korvenkontio. Näyttelyn avajaiset 26.11.1932 olivat iso seurapiiritapahtuma, jossa oli läsnä presidentinrouva Ellen Svinhufvud.

Näyttely kiinnosti kovasti myös lehdistöä. Kotiliesi arveli, että muotitaide oli haluttu nostaa esille, jotta saataisiin yhä laajemmat piirit kiinnostumaan taideteollisuudesta. Tunnetut kotimaiset muotisalongit ja liikkeet osallistuivat näyttelyyn. Lehdissä esitellään mm. Salon Ståhlbergin punainen iltapuku, Muotisalonki Kuosmasen vaaleanruskeasta silkistä valmistettu iltapuku ja Stockmannin tilausateljeen valmistama kokoelma, johon kuului mm. musta samettinen iltajakku. Mukana oli myös urheiluvaatteita, joiden kankaat oli kutonut Greta Skogsterin kutomo.

Muotiluomukset oli ripustettu arkkitehti Elna Kiljanderin suunnittelemien ja Taito Oy:n valmistamien veistoksellisten, metallisten ”mallinukkien” ylle. Näyttelyn yhteydessä järjestettiin luonnollisesti myös muotinäytös.

1933

Milanon Triennaalin edeltäjä oli Monzan Biennaali, joka muuttui Triennaaliksi vuonna 1929 ja siirtyi Milanoon, johon valmistui Triennaalia varten näyttelypalatsi.

Suomen Taideteollisuusyhdistys ja Koristetaiteilijain liitto Ornamo vastasivat yhdessä Suomen osastosta vuoden 1933 triennaalissa.  Näyttelyarkkitehti Harry Röneholmin suunnitelma oli oivaltava ja tiukkaan budjettiin sopiva: näyttelypöytinä käytettiin mustaksi maalatulla Enso-pahvilla verhoiltuja pakkilaatikoita ja vitriineinä myymäläkaappeja ja -tiskejä. Näyttelyyn osallistui 50 suomalaista yritystä tai tekijää. Suomi sai yhteensä 34 palkintoa ja Harry Röneholm, Elsa Elenius sekä Maija Kansanen saivat Grand Prix -palkinnot.

Italian lehdistössä kehuttiin suomalaista muotoilua ja Suomen osastoon tutustuivat sekä kuningas Viktor Emmanuel että pääministeri Benito Mussolini, jotka molemmat ostivat sieltä suomalaisia esineitä. Suomen menestys kohotti taideteollisuuden arvostusta teollisuuden piirissä, mutta menestystä ja sen tuomaa julkisuutta ei vielä hyödynnetty kuten 1950-luvulla tapahtui.

1939

Asuntonäyttely avattiin Messuhallissa 7.10.1939, mutta se jouduttiin sodan uhan vuoksi sulkemaan jo neljän päivän kuluttua. Lyhyenä aukioloaikana näyttelyyn ehti kuitenkin tutustua 15.000 kävijää.

Näyttelyn järjestivät Asuntoreformiyhdistys, Koristetaiteilijain Liitto Ornamo,  Suomen Arkkitehtiliitto ja Suomen Taideteollisuusyhdistys. Alvar Aalto oli näyttelykomitean puheenjohtaja ja näyttelyarkkitehti oli Kaj Englund.

Näyttely käsitteli asuntokysymystä laajasti ja tarjosi neuvoja asumistason parantamiseen. Kaj ja Li Englund olivat luoneet näyttelyyn kokonaisia huoneiden sisustuksia. Mukana oli myös Ilmari Tapiovaaran tyyppihuonekaluilla sisustettu pienviljelijän asunto. Näytteillä oli mm. Artekin ja Keravan Puusepäntehtaan huonekaluja. Tekstiileistä mainitaan Greta Skogster-Lehtisen hillityt huonekalukankaat ja verhot ja valaisimista Paavo Tynellin ja Lisa Johansson-Papen valaisimet.

Näyttely oli kansainvälinen, sillä naapurimaillamme Ruotsilla, Norjalla, Tanskalla ja Virolla oli omat osastot.

1951

Toisen maailmansodan jälkeen Suomi oli mukana vasta Milanon IX Triennaalissa 1951. Alunperin Suomi ei aikonut lainkaan osallistua, koska rahoitus puuttui.

Tapio Wirkkala esitteli vuonna 1950 näyttelyidean Wärtsilä-Arabian PR-päällikölle H. O. Gummerukselle ja pyysi yritykseltä rahallista tukea. Gummerus innostui heti asiasta ja oivalsi mahdollisuuden viedä suomalaista muotoilua maailmalle. Hän neuvotteli Suomen näyttelylle rahoituksen yhteisesti valtiolta ja yksityisiltä yrityksiltä kuten Wärtsilä-Arabialta, Iittalalta, Bomanilta ja Artekilta.

Gummerus lähetettiin triennaaliin Suomen valtion edustajana.  Kielitaitoisena henkilönä hän toimi paitsi Suomen myös muiden osanottajamaiden apuna ja yhdyshenkilönä Triennale-organisaatioon päin. H.O. Gummerus oli koulutukseltaan lehtimies, joka oli lapsena ja nuorena asunut Roomassa, sillä hänen isänsä Herman Gummerus toimi Suomen suurlähettiläänä. Myöhemmin hän oli opiskellut Pariisissa ja New Yorkissa.  Lokakuussa 1952 hänestä tuli Suomen Taideteollisuusyhdistyksen ensimmäinen toimitusjohtaja ja siitä alkoi hänen lähes neljännesvuosisadan kestänyt työnsä suomalaisen muotoilun promoottorina.

Milanon IX triennaali 1951 oli suomalaisen taideteollisuuden kansainvälinen läpimurto ja suuri voitto. Suomalaiset saivat yhteensä 25 palkintoa, joista kuusi oli korkeinta palkintoa eli Grand Prix’ ta. Tapio Wirkkala oli näyttelyn komissaari ja näyttelyarkkitehti ja hän voitti kolme Grand Prix´ta, joista yksi tuli näyttelyarkkitehtuurista.

Suomen osasto oli pelkistetty ja tyylikäs. Wirkkalan mukaan niukkuus ja vähäeleisyys olivat tyylikeino, jolla peitettiin sitä pulaa ja puutetta, joka sotien jälkeisessä Suomessa vallitsi. Lasia ja keramiikkaa oli runsaasti esillä näyttelyssä, mutta esimerkiksi tekstiilejä vain muutama.

Ulkomaisissa lehtikritiikeissä kehuttiin esineiden pelkistettyä muotokieltä ja hillittyä väriskaalaa ja niissä nähtiin suomalaisen luonnon vaikutusta. Italialainen Domus-lehti omisti Suomen osastolle 14 sivua kuvineen. Menestyksen myötä alettiin puhua ”Milanon ihmeestä”.

1954

Design in Scandinavia oli laaja, pohjoismaisen taideteollisuuden yhteisnäyttely, joka vuosina 1954–1957 kiersi 24 paikkakunnalla USA:ssa ja Kanadassa.

Idean näyttelyyn antoi amerikkalaisen House Beautiful -lehden päätoimittaja Elizabeth Gordon. Hanketta veti Suomen Taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtaja H.O. Gummerus. Näyttelyarkkitehtuurin suunnitteli tanskalainen arkkitehti Erik Herlöw ja näyttelyesineet esiteltiin teemoittain, ei kunkin neljän maan omina osastoina. Tapio Wirkkala suunnitteli näyttelyn tunnuksen ja julisteen sekä luettelojen graafisen ilmeen.

Näyttely oli suurmenestys ja keräsi yli 650.000 näyttelyvierasta. Design in Scandinavia -näyttelyllä oli Suomelle myös kansainvälispoliittista merkitystä: sen avulla osoitettiin amerikkalaisille, että Suomi kuului Skandinaviaan ja oli itsenäinen, länsimainen demokratia.

1957

Suomen Taideteollisuusyhdistys järjesti marraskuussa 1957 Helsingin Taidehallissa ensimmäisen laajan teollista kulutustavaraa ja teollista muotoilua esittelevän näyttelyn.

Näyttelyn suunnitteli sisustusarkkitehti Ilmari Tapiovaara. Tapiovaaran sanoin näyttelyllä haluttiin osoittaa, mitä merkitsi käsite ”teollinen muotoilu” ja miten se erosi ekslusiivisesta taideteollisuudesta. Suomalaisia taideteollisuusnäyttelyjä oli arvosteltu ylellisten uniikkiesineiden esittelystä ja tavallisen arkitavaran unohtamisesta. Tällä näyttelyllä haluttiin myös parantaa yhteistyötä teollisuuden kanssa ja vakuuttaa kuluttaja suomalaisten tuotteiden kilpailukykyisyydestä.

Näyttely oli jaettu eri osastoihin, joilla kullakin oli oma, luonnon aiheita tai muotoja kuvaava symbolinsa. Näitä olivat mm. mehiläiskenno, jättiläissilmä ja muna. Näyttelyn vetonaula oli Wihurin Uusi Autokoriteollisuus Oy:n valmistama ensimmäinen suomalainen kansanauto, joka ei lopulta kuitenkaan tullut tuotantoon. Lehdistön mukaan näyttelyssä oli mukana esineitä ”sähkönappulasta nostokurkeen”. Uusia tuoteryhmiä olivat mm. muoviesineet, nahkatuotteet, kodinkoneet ja radiolaitteet.

Näyttelyyn tutustui yli 11 000 kävijää ja siinä järjestettiin suunnittelijoiden vetämiä esittelykierroksia. Näyttelystä uutisoitiin myös useissa radio-ohjelmissa sekä TES-televisiossa.

1958

Rio de Janeirossa avattiin helmikuussa 1958 suomalaista lasia ja tekstiiliä esitellyt taideteollisuusnäyttely. Sen suunnitteli Timo Sarpaneva ja tuotti Suomen Taideteollisuusyhdistys. Se oli ensimmäinen suomalaisen taideteollisuuden esittely Etelä-Amerikassa.

Lasitaidetta edustivat sekä vanhemmat että uudemmat tekijät kuten Arttu Brummer, Alvar Aalto, Göran Hongell, Gunnel Nyman, Tapio Wirkkala ja Timo Sarpaneva. Taidetekstiileistä mainitaan mm. Eva Anttilan kuvakudokset, Dora Jungin tekstiilit ja suomalaiset ryijyt. Lisäksi mukana oli Alvar Aallon huonekaluja.

Sekä lehdistö että yleisö olivat erittäin innostuneita näkemästään ja joku lehti hehkutti näyttelyä ”satumaiseksi kokemukseksi”. Riolainen lehti harmitteli näyttelyn päättymistä, sillä ”on joitakin näyttelyjä, joilla pitäisi olla vakinainen luonne.” Kun näyttely siirtyi Sao Paulon Museu de Arte Modernaan alkuvuodesta 1959, sikäläinen lehti A Gazeta kirjoitti: ”Tähän asti on Suomi ollut meille yksinkertaisesti sanomalehtipaperin ja selluloosan maa— Mutta niille, jotka vierailevat Suomen näyttelyssä, se tulee olemaan myös kodin viihtyisyyden, silmien levon ja elämisen ihanuuden maa.”. Näyttely kiersi vuonna 1959 myös Buenos Airesissa ja Montevideossa.

1963

Syksyllä 1963 Suomen Taideteollisuusyhdistyksen kotimaan toiminnan johtaja Martti Vuorenjuuri toimitti Tesvisiossa säännöllistä muotoilun ongelmista kansainvälisesti kertovaa TV-sarjaa.

Hanke liittyi Taideteollisuusyhdistyksen kotimaan toiminnan vilkastuttamiseen ja se on mielenkiintoinen osa Taideteollisuusyhdistyksen aktiivista ja ajan hermolla olevaa tiedotuspolitiikkaa 1960-luvulla. Normaaliin tiedotustoimintaan kuuluivat tietysti lehdistötiedotteet ja lehdistötilaisuudet liittyen koti- ja ulkomaisiin näyttelyihin sekä muihin yhdistyksen järjestämiin tilaisuuksiin.

Taideteollisuusyhdistys keräsi 1950-luvun alusta 1970-luvun lopulle asti kattavasti suomalaista muotoilua käsitteleviä lehtikirjoituksia. Vuonna 1963 näitä lehtiartikkeleja kertyi Suomen Kulttuurirahaston leikelmäpalvelun kautta 1537 kappaletta.

1968

Milanon 14. triennaali ehti olla avoinna vain kaksi tuntia, kun radikaalit mielenosoittajat ja opiskelijat valtasivat Triennale-palatsin. He huusivat: Triennale on kuollut, Triennale on suljettu, Milano on Pariisi!!

Rakennuksen seiniä töhrittiin iskulauseilla ja näyttelyesineitä tuhottiin ja varastettiin. Näyttely jouduttiin sulkemaan ja se avattiin uudestaan vasta kolmen viikon kuluttua. Palkintoja ei jaettu.

Triennalen teemaksi oli valittu ”Suuri luku” eli tuon ajan yhteiskunnan suuret muutosilmiöt mm. arkkitehtuurin ja muotoilun alalla. Euroopan kuohuvana kesänä 1968 mielenosoittajat kuitenkin pitivät triennalea fasistisena ja kapitalistisena. He katsoivat, ettei triennaali vastannut maailman isoihin ongelmiin kuten nälkään ja köyhyyteen.

Suomen näyttelyarkkitehti oli Yrjö Kukkapuro ja osastolla hehkuivat voimakkaat värit ”Ihminen ja väri” -teeman mukaisesti.  Valtaosa tuotteista oli arkitavaraa, mutta mukana oli myös 60-luvun korutaidetta sekä uniikkeja lasi- ja keramiikkaesineitä.

Triennaalin tulevaisuutta ja muutostarvetta alkoi pohtia komitea, jota johti Suomen Taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtaja ja Suomen osaston näyttelykomissaari H. O. Gummerus.

1968–1969

Design in Scandinavia -näyttely kiersi uutena versiona Australiassa vuosina 1968–1969. Ensimmäinen näyttelypaikka oli Perthissa sijaitseva The Western Australian Art Gallery helmi–maalikuussa 1968.

Avajaisissa Pohjoismaita edusti Taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtaja H.O. Gummerus, joka oli koko näyttelyhankkeen primus motor. Viimeiseksi näyttely nähtiin Canberrassa vuodenvaihteessa 1968–1969.

Näyttelyarkkitehti oli Antti Nurmesniemi, joka suunnitteli myös näyttelyluettelon ja julisteen. Luettelon tekstin kirjoitti ruotsalainen journalisti Ulf Hård af Segerstad, joka on kirjoittanut paljon myös suomalaisesta muotoilusta. Näyttelyn pääsihteeri oli Ulla Tarras-Wahlberg. Hän kiersi näyttelyn mukana kaikissa seitsemässä näyttelykohteessa. Myöhemmin urallaan hän toimi sekä Ruotsin että Norjan taideteollisuusyhdistysten johtajana.

Näyttely herätti paljon huomiota ja siinä vieraili yhteensä 200 000 kävijää. Tavarataloissa järjestettiin myyntinäyttelyjä. Australian TV ja radio lähettivät näyttelystä ohjelmia yli viisi tuntia ja näyttelyn yhteydessä pidettiin skandinaavista elämäntapaa ja yhteiskuntaa sekä taloutta käsitteleviä esitelmiä. Näyttelyyn osallistui Suomesta 23 yritystä ja 43 suunnittelijaa.

1973

Suomen ehdotuksesta Pohjoismaat osallistuivat vuoden 1973 Triennaaliin yhteisellä osastolla. Näyttelyn teema oli ”Lapsen ympäristö” ja näyttelysuunnittelija oli arkkitehti Tapio Periäinen.

Tapio Periäinen kokosi näyttelyaineiston yhdessä Ruotsin, Norjan ja Tanskan taideteollisuusorganisaatioiden asiantuntijoiden kanssa. Sittemmin hän työskenteli Suomen Taideteollisuusyhdistyksen toimitusjohtajana vuosina 1975–1994.

Näyttely oli luonteeltaan ideologinen ja julistava teemanäyttely. Sen tavoitteena oli esitellä lapsen ja ympäristön suhdetta ja Skandinaviassa tähän löydettyjä ratkaisuja. Näyttelytila oli eräänlainen leikkihuone, jota hallitsivat isot pallot ja Rauni Liukon veistokset. Niitä täydensivät seinätekstit ja diasarjat. Valtavat pallot innostivat lapsia leikkimään ja triennaaliin tulleita koululaisia suorastaan riehumaan, kertoi näyttelyemäntä Elisabeth Stenius raportissaan.

Triennaalissa vieraili yhteensä 100 000 kävijää. Pohjoismaiden osasto sai ainoana ulkomaisena osastona Grand Prix -palkinnon. Triennaalin yhteydessä järjestettiin myös Triennaali 50 vuotta -näyttely, johon oli kutsuttu 22 suomalaista osanottajaa.

1975

Suomen Taideteollisuusyhdistyksen 100-vuotisjuhlia vuonna 1975 juhlittiin komeasti.

Yhdistyksen perustamispäivänä 29.10. kello 10 pidettiin yhdistyksen tiloissa Unioninkatu 30:ssä juhlakokous, johon oli kutsuttu yhdistyksen hallintoelinten jäsenet. Kokouksen puheenjohtajana toimi Taideteollisuusyhdistyksen hallintoneuvoston puheenjohtaja Jussi Saukkonen.

Kokouksessa julkistettiin Suomen Taideteollisuusyhdistyksen 100-vuotissäätiön perustaminen. Uuden säätiön tehtävänä oli tukea ja edistää Suomen taideteollisuutta koko laajuudessaan.  Yhdistyksen kunniajäseneksi kutsuttiin toimitusjohtaja H.O. Gummerus. Juhlakokouksen jälkeen oli yhdistyksessä onnitteluiden vastaanotto.

Virallinen 100-vuotisjuhla pidettiin Helsingin yliopiston juhlasalissa illalla 29.10.1975 ja tasavallan presidentti Urho Kekkonen kunnioitti juhlaa läsnäolollaan. Satavuotisjuhlallisuuksiin kuului myös laaja historianäyttely ”100 vuotta suomalaista taideteollisuutta”, joka esitettiin Ateneumin taidemuseossa 31.10.–7.12.  Näyttelyarkkitehtuurin suunnitteli Antti Nurmesniemi.

Yhdistyksen 100-vuotishistoriikin ”Finnish Design 1875–1975” kirjoitti Erik Kruskopf ja teoksen graafisesta asusta vastasivat Timo Sarpaneva ja Erik Bruun. Sarpaneva suunnitteli myös juhlapostimerkin. Yhdistyksen juhlavuotta käsiteltiin paljon sekä koti- että ulkomaisessa lehdistössä ja samalla pohdittiin suomalaisen muotoilun nykytilaa ja tulevaisuutta.

1979–1998

Suomen Taideteollisuusyhdistys järjesti ensimmäisen Suomi muotoilee -näyttelyn vuodenvaihteessa 1979–1980 Taideteollisuusmuseon tiloissa.

Näyttely oli iso muotoilualan yhteisnäyttely, joka jatkoi vuonna 1960 päättyneiden Taideteollisuusyhdistyksen ja Ornamon yhteisten vuosinäyttelyiden perinnettä. Laajalle kotimaiselle muotoilukatselmukselle oli taas tilausta.

Suomi muotoilee -näyttelyllä haluttiin antaa mahdollisimman kattava kuva muotoilun senhetkisestä tasosta. Muotoilun koko kenttä taidekäsityöstä teolliseen muotoiluun oli edustettuna. Näyttelytuotteet valitsi Suomen Taideteollisuusyhdistyksen vuonna 1979 perustama Muotoiluraati, joka toimi yhteistyössä Ornamon kanssa. Suomi muotoilee 1 -näyttelyn arkkitehtuurin suunnittelivat teolliset muotoilijat Barbro Kulvik ja Antti Siltavuori, ja näyttely täytti kaikki kesäkuussa avatun Taideteollisuusmuseon näyttelykerrokset.

Näyttely sai hyvän vastaanoton sekä lehdistön että suuren yleisön taholta. Hufvudstadsbladet luonnehti näyttelyä yllättäväksi, piristäväksi, uutta uskoa antavaksi ja tasokkaaksi. Suomi muotoilee -näyttelyjä järjestettiin aluksi vuosittain, sitten joka toinen vuosi yhteensä kymmenen kertaa. Viimeinen näyttely, Suomi muotoilee 10, oli viiden vuoden tauon jälkeen vuonna 1998 Design Forum Finlandissa. Useat näyttelyistä kiersivät myös kotimaassa sekä hieman muunneltuina versioina ulkomailla.

1979

Suomen Taideteollisuusyhdistys, Taideakatemia, Rakennustaiteen museo ja Helsingin Juhlaviikot järjestivät elo–syyskuussa 1979 laajan suomalaista funktionalismia esittelevän näyttelyn.

Näyttely pidettiin vasta remontoidussa Helsingin Taidehallissa ja se kuului Helsingin Juhlaviikkojen ohjelmaan. Näyttelyarkkitehti oli Kirmo Mikkola ja taideteollisuusesineistön kokoamisesta ja taideteollisuusosuuden tutkimuksesta vastasi Timo Keinänen.

Näyttely valotti funkis-ilmiön tuloa maahamme 1920–1930-luvulla, modernismia ja funkiksen luomaa tulevaisuudenuskoa. Funktionalismin eri ilmenemismuotoja esiteltiin kuvataiteen, taideteollisuuden, arkkitehtuurin, kirjallisuuden, elokuvan, teatterin ja musiikin aloilla.

Funkis-näyttely kiersi seuraavina vuosina Pohjoismaissa ja Itä-Saksassa. Näyttelyn avajaiset Itä-Berliinin Ausstellungszentrum am Fernsehturmissa eli TV-tornissa vuonna 1985 olivat juhlalliset ja näyttely houkutteli peräti 24 000 katsojaa.

1987

Design Forum perustettiin vuonna 1987 edistämään teollista muotoilua. Design Forum oli Suomen Taideteollisuusyhdistyksen, kauppa- ja teollisuusministeriön, teollisuusyritysten ja Teollisuustaiteen Liitto Ornamon yhteishanke.

Teollisuus oli jo vuosia vaatinut teollisuustuotteiden ja teollisen muotoilun tuomista voimakkaammin esille ja teollisille tuotteille pysyvää näyttelypaikkaa pääkaupunkiseudulle. Design Forumin esikuvia olivat useissa maissa toimivat muotoilukeskukset kuten Lontoon Design Council sekä Tanskan, Ruotsin ja Japanin vastaavat laitokset.

Design Forumin tehtävänä oli olla teollisuutta, elinkeinoelämää, muotoilijoita, mediaa ja suurta yleisöä palveleva tietokeskus. Sen toimintamuotoja olivat näyttelyt ja uusien tuotteiden julkistamistilaisuudet, tiedotus sekä ns. muotoilurekisterin luominen.

Design Forum toimi Vientitalossa, osoitteessa Etelä-Esplanadi 8.  Vuonna 1990 Design Forum ja kauppa- ja teollisuusministeriön yrityspalveluyksikkö aloittivat läänikohtaisen muotoiluasiamiestoiminnan, jonka tarkoituksena oli auttaa pk-yrityksiä hyödyntämään muotoilua tuotteissaan ja liiketoiminnassaan.

1991

Vuonna 1991 tulivat voimaan Suomen Taideteollisuusyhdistyksen uudet säännöt. Niiden mukaan yhdistys ylläpiti Suomalaisen muotoilun edistämiskeskusta Design Forum Finlandia.

Yhdistyksen toimiston ja entisen Design Forumin toiminnot ja toimitilat yhdistyivät. Uudet tilat sijaitsivat osoitteessa Fabianinkatu 10. Yhdistys sai nyt ensi kertaa historiassaan omat näyttelytilat Helsinkiin. Suurempi näyttelytila, halli, oli tarkoitettu teollisen muotoilun ja laajempien vaihtuvien näyttelyiden esittämiseen. Galleria sopi esimerkiksi taidekäsityönäyttelyille. Uudessa toimitilassa oli myös toimisto- ja varastotilat sekä pieni suomalaisen muotoilun myyntipiste. Tilojen suunnittelusta vastasi sisustusarkkitehti Simo Heikkilä.

Uusien tilojen avajaisia vietettiin 10.12.1991. Samalla paikalla Fabianinkadulla sijainneessa talossa Taideteollisuusyhdistys ja Suomen käsityön ystävät olivat 110 vuotta aikaisemmin, vuonna 1881, järjestäneet ensimmäisen suomalaisen taideteollisuusnäyttelyn.

1992

Maamme-näyttely järjestettiin itsenäisen Suomen 75. juhlavuoden kunniaksi. Se oli avoinna Design Forumin näyttelytiloissa Fabianinkadulla 9.1. – 1.2.1992.

Näyttelyyn kutsuttiin 30 eri aloilla toimivaa taidekäsityöläistä ja muotoilijaa, jotka saivat teoksissaan vapaasti tulkita Suomea ja suomalaisuutta. Kokonaisuus oli monipuolinen ja ennakkoluuloton käsittäen teoksia uniikkikäsitöistä teolliseen muotoiluun. Näyttelytyöryhmän puheenjohtaja oli Design Forum Finlandin toimitusjohtaja Tapio Periäinen ja näyttelyarkkitehtuurista sekä graafisesta suunnittelusta vastasi nuori sisustusarkkitehti Stefan Lindfors.

Näyttelyn toteutus oli eräänlainen telttaleiri, jossa yksittäiset työt olivat esillä valkoisin, harsomaisin verhoin rajatussa telttamaisessa tilassa. Lindforsin suunnittelema näyttelyjuliste herätti huomiota rohkeudellaan. Se oli ”Iloinen leijona”, värikäs mukaelma perinteisestä Suomen vaakunaleijonasta.

1993

Radio City teki suoraa ohjelmaa Design Forum Finlandista Muotoilun teemapäivänä 10.12.1993. Päivän aiheeksi valittu huonekalu- ja kalustemuotoilu nivoutui hyvin tuolloin esillä olleeseen Habitaren huippuja -näyttelyyn.

Iltapäivällä järjestettiin myös kolme keskustelua, joissa pohdittiin mm. tuotteiden ekologisuutta, muotoiluasiamiestoiminnan merkitystä pk-yrityksille ja huonekalualan koulutusta. Teemapäivä houkutteli Design Forum Finlandiin 400 kiinnostunutta kävijää, joille tarjottiin jo perinteiseen tapaan joulupuuroa.

Muotoilu oli ministeriötasollakin tapetilla vuonna 1993. Design Forum Finland antoi lausuntonsa opetusministeriön KUPOLI Kulttuuripolitiikan linjat -mietinnöstä sekä valtioneuvoston kulttuuripoliittisesta selonteosta. Kauppa- ja teollisuusministeriön asettaman Teollisen muotoilun strategiatoimikunnan mietintö julkaistiin ja toimitusjohtaja Tapio Periäistä oli kuultu mietinnön valmistelussa asiantuntijana.

1993

From Dreams to Reality oli Pohjoismaiden ja Baltian maiden yhteinen muotoilunäyttely vuosina 1993–1994. Aloite siihen tuli kesäkuussa 1990 virolaisilta, jotka olivat käyneet tutustumassa Malmössa pidettyyn laajaan NordForm 90 -näyttelyyn. Ensimmäinen pohjoismaisten ja Baltian maiden muotoiluorganisaatioiden välinen virallinen näyttelykokous järjestettiin Tallinnassa jo syyskuussa 1990. From Dreams to Reality -näyttelyn järjestivät Scandinavian Design Council, joka oli pohjoismaisten muotoiluorganisaatioiden yhteiselin, ja Baltic Crafts and Design Committee.  Näyttelyarkkitehdiksi valittiin virolainen Juri Kermik ja graafiseksi suunnittelijaksi tanskalainen Torben Skov. Näyttelyn pohjoismainen sihteeristö sijaitsi Helsingissä Design Forumissa ja Baltian maiden sihteeristö Tallinnassa Eestin Taidemuseossa.

Näyttelykonseptissa heijastuivat Pohjoismaiden ja Baltian maiden erot ja erilainen historia. Pohjoismaat esittelivät lähes pelkästään teollista muotoilua ja sarjatuotantoa, Baltian maat taas perinteistään ja historiastaan johtuen värikästä taidekäsityötä. Näyttely oli laaja: tuotteita ja tuotesarjoja oli 550. Kahdeksasta maasta osallistui näyttelyyn 240 tekijää. Kiertonäyttely avattiin ensimmäisenä Tallinnassa 21.6.1993 ja sen yhteydessä järjestettiin myös muotoilukonferenssi. Tämän jälkeen näyttely oli esillä Vilnassa, Riiassa ja Göteborgissa sekä viimeisenä Helsingin Kaapelitehtaalla kesällä 1994.

Näyttelyllä oli Baltian maille sekä kulttuurinen että poliittinen merkitys. Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät uudelleen vuonna 1991 näyttelyhankkeen valmistelujen ollessa käynnissä. Näyttely oli monelle baltialaiselle kävijälle ensi kosketus skandinaaviseen muotoiluun. Pohjoismaat halusivat näyttää, miten laaja-alaista muotoilu voi olla, ja keskittyivät näyttelyssä arkitavaraan ja sosiaaliseen muotoiluun. Toisaalta näyttely-yhteistyö edisti Baltian maiden kulttuurista itsenäistymistä.  Baltit halusivat verkostoitua pohjoismaisten muotoilupiirien kanssa. Design Forum Finland auttoi tuomaan Viroon ja muihin Baltian maihin pohjoismaista muotoiluajattelua ja neuvoi mm. näyttelyiden järjestämiseen liittyviä käytäntöjä. Näyttelyn poliittinen merkitys  näkyi jo sen nimessä. Näyttely katkaisi lähes 50 vuotta kestäneen Baltian maiden kulttuurisen eristyksen.

1995

Klassikon tekijät -näyttelyllä juhlistettiin Suomen Taideteollisuusyhdistyksen 120:nnetta juhlavuotta. Laaja näyttely järjestettiin Design Forumin tiloissa Fabianinkadulla kesällä 1995.

Näyttelyyn kutsuttiin yksitoista nimekästä muotoilijaa: Bertel Gardberg, Fujiwo Ishimoto, Yrjö Kukkapuro, Irma Kukkasjärvi, Antti Nurmesniemi, Vuokko Nurmesniemi, Ritva Puotila, Timo Sarpaneva, Pirkko Stenros, Marja Suna ja Oiva Toikka. Klassikon tekijät esitteli Finnish Design -käsitettä luomassa olleita muotoilijoita ja antoi heidän valita omista töistään yhden ylitse muiden.  Näyttelyyn kuului sekä klassikkoja että uusia 1990-luvun tuotteita.

Näyttelyllä haluttiin osoittaa, että klassikot eivät olleet syntyneet itsestään, vaan klassikkotuotteen takana oli vankka ammattitaito, tuotekehitys ja hyvä yhteistyö suunnittelijan ja valmistajan välillä. Toimitusjohtaja Anne Stenrosia mukaillen: klassikon syntyminen vaati myös oivaltamista, onnea ja oikeaa ajoitusta. Näyttelyn suunnitteli arkkitehti Pentti Kareoja ja näyttelyssä esillä olleet tekijöiden isot henkilökuvat kuvasi valokuvaaja Jussi Aalto. Näyttelyn kansainvälinen versio Classic Makers kiersi Kiinassa ja Yhdysvalloissa 1996 ja Milanossa 1997. Siinä olivat mukana myös Alvar Aallon, Kaj Franckin ja Tapio Wirkkalan työt.

1996

Nuorten Forum – Young Forum -katselmusten sarja aloitettiin vuonna 1996. Näyttely oli osa Suomen Taideteollisuusyhdistyksen 120-vuotisjuhlia.

Suomalaisen muotoilun perinteiden ja tunnettujen tekijöiden rinnalle haluttiin nostaa esiin uusi sukupolvi ja sen näkemys muotoilusta. Näyttelysarjaa toteutettiin vuosittain vaihtuvilla teemoilla vuosina 1996–2000 ja vielä 2004.

Ensimmäinen Nuorten Forum ´96 oli laaja, valtakunnallinen jurytetty nuorten näyttely. Näyttelyarkkitehti oli Esa Laaksonen ja näyttelytyöryhmän puheenjohtaja Design Forum Finlandin toimitusjohtaja Anne Stenros.

Näyttelyn teema oli avoin ja lähestymistapa ennakkoluuloton. Laatu oli ainoa ennalta määritelty kriteeri, mutta mukaan kelpuutettiin myös prototyyppejä ja luonnoksia. Raadin arvioitavaksi lähetettiin lähes 500 tuotetta, joista näyttelyyn esille valittiin 78. Tuotteissa näkyivät nuorten arvomaailma, uusien materiaalien käyttö ja ajankohtaisuus. Näyttelyllä haluttiin myös innostaa yrityksiä palkkaamaan nuoria suunnittelijoita.

Nuorten Forum -näyttelyt kiersivät kotimaassa sekä laajasti ulkomailla kuten Ruotsissa, Tanskassa, Saksassa, Ranskassa, Unkarissa ja Japanissa.

2000

Laaja Young Nordic Design – The Generation X -näyttely esitteli nuorten suomalaisten, ruotsalaisten, tanskalaisten, norjalaisten ja islantilaisten muotoilijoiden uusimpia ideoita.

Tuotteissa heijastui pohjoismainen muotoiluperinne: pelkistetty muotokieli, käytännöllisyys, niukat materiaalit ja korkea laatu, mutta niissä näkyivät myös kansainväliset vaikutteet. Näyttelyesineistä osa oli valmiita tuotteita, osa kokeiluja ja osa uutta teknologiaa ja uusia materiaaleja hyödyntävää.

Näyttelyn organisoi Design Forum Finland, ja se tehtiin yhteistyössä Pohjoismaiden sisarjärjestöjen kanssa. Näyttely avattiin Scandinavia Housessa New Yorkissa marraskuussa 2000.  Se sai runsaasti huomiota amerikkalaisessa lehdistössä ja esimerkiksi The New York Times julkaisi kaksi siihen liittyvää pitkää artikkelia.

Näyttely kiersi Yhdysvalloissa ja Meksikossa 2000–2001. Se nähtiin Design Forum Finlandissa Helsingissä ja yhteispohjoismaisessa lähetystörakennuksessa Berliinissä 2001. Sitten se jatkoi kierrostaan Kanadassa 2002 ja esitettiin sen jälkeen vielä Glasgow’ssa ja Reykjavikissa.

2000

Suomen Taideteollisuusyhdistyksen 125-vuotisjuhlavuosi 2000 oli tapahtumia ja muutoksia täynnä. Design Forum Finlandin näyttely- ja myymälätilat muuttivat Sanomataloon alkuvuodesta 2000 ja juhlavuoden avasi helmikuussa uusien tilojen ensimmäinen näyttely Nuorten Forum 2000.

Yhdistyksen 125-vuotisjuhlanäyttely Finnish Design 125 oli esillä kesällä Design Forum Finlandissa. 125 esinettä käsittävän näyttelyn oli suunnitellut Simo Heikkilä ja sen graafisen ilmeen Aimo Katajamäki. Näyttely kiersi laajasti ympäri maailmaa vuosina 2001–2004, mm. Keski-Euroopassa, Pietarissa, Australiassa, Uudessa-Seelannissa ja Malesiassa Kuala Lumpurissa.

Yhdistyksen 125-vuotisjuhlaa vietettiin 17.11.2000 Kansallismuseon uudessa auditoriossa. Juhlallisuuksien yhteydessä julkistettiin Pekka Suhosen kirjoittama yhdistyksen historiikki Ei vain muodon vuoksi. Juhlavuoden kunniaksi lyötiin Estlander-mitali, joka oli suunnitellut taidemaalari Tero Laaksonen.

Taideteollisuusyhdistyksen perustajiin kuuluneen Carl-Gustaf Estlanderin mukaan nimetty Estlander-palkinto myönnettiin ensimmäisen kerran 125-vuotisjuhlissa. Sen saivat toimittaja Carla Enbom ja kirjailija Pekka Suhonen. Juhlallisuuksien yhteydessä jaettiin myös kultaiset ja hopeiset Estlander-mitalit. Kultaiset mitalit annettiin Antti Nurmesniemelle ja Timo Sarpanevalle.